Tämä ei nähnyt häntä selvään; oli kuin heidän kasvojensa välissä olisi vilissyt vettä. Erlend otti pikarin pöydältä, maistoi siitä ja ojensi Kristiinalle. Kristiinasta tuntui kuin se olisi painanut hirveästi tai kuin hänen kätensä olisi lyöty poikki hartioista; hän ei saanut nostetuksi sitä ylös.
"Niinkö on asia, että tahdot juoda sulhasesi kanssa, mutta et minun?" kysyi Erlend hiljaa; mutta Kristiina pudotti astian maahan ja vaipui Erlendiä vasten.
Hän lepäsi tointuessaan penkillä, pää vieraan neidon helmassa. Hänen vyönsä oli aukaistu, samoin rintaa pitelevä solki — joku löi hänen kämmeniään, ja hänen kasvoillaan tuntui jotain märkää.
Hän kohosi istualleen. Jossakin ympärillä seisovassa kehässä hän eroitti Erlendin kasvot, ne olivat kalpeat ja sairaat. Itse hän tunsi ruumiinsa niin voimattomaksi kuin olisivat kaikki luut olleet sulana, ja pää tuntui niin kumman isolta ja tyhjältä — mutta jossakin sen lokerossa paloi yksi ainoa selvä, epätoivoinen ajatus — hänen täytyi saada puhua Erlendin kanssa. Sitten hän sanoi Simon Darrelle — tämä seisoi aivan hänen vieressään:
"Minulle tuli niin kuuma täällä on niin paljon kynttilöitä — ja minä olen tottumaton juomaan paljon viiniä —"
"Voitko nyt hyvin?", kysyi Simon. "Sinä pelästytit ihmiset. — Ehkä tahdot, että saattaisin sinut kotiin nyt paikalla?"
"Eikö meidän pitäne odottaa siksi kun vanhempasi lähtevät", sanoi Kristiina levollisesti. "Mutta istu tähän — minä en jaksa tanssia enää." Kristiina siloitti vieressään olevaa pielusta — sitten hän ojensi toisen kätensä Erlendiä kohti:
"Istukaa tähän, Erlend Nikulauksenpoika, en saanut lausutuksi terveisiäni. Ingebjørg luulee teidän kokonaan unhoittaneen hänet."
Kristiina näki, että toisen oli paljon vaikeampi voittaa itsensä kuin hänen oli ollut — ja silloin hänellä oli aika tekeminen pidättäessä pientä hellää hymyä, joka väkisin pyrki esiin.
"Voitte kiittää neitoa siitä, että hän muistaa minua vielä", sanoi Erlend takerrellen. "Minä pelkäsin hänen unhoittaneen minut."