Kristiina viivytteli vastausta. Hän ei tiennyt mitä osaisi sanoa Ingebjørg-heilakan terveisiksi, jonka Erlend samalla ymmärtäisi oikein. Äkkiä hänessä syttyi kaikkien kuluneiden kuukausien synnyttämä katkeruus ja hän sanoi:
"Hyvä Erlend, miten voitte ajatella, että me saattaisimme unhoittaa miehen, joka niin kauniisti puolusti kunniaamme —"
Hän näki toisen käpertyvän aivan kuin iskun saanut — hän katui heti sanojaan, mutta silloin Simon kysyi, mitä se merkitsi. Kristiina kertoi hänelle Ingebjørgin ja hänen yhteisestä seikkailusta Eikebergin metsässä. Hän huomasi, ettei se miellyttänyt Simonia. Silloin hän pyysi, että tämä kävisi kysymässä Angerd-rouvalta, eivätkö he pian lähtisi pois; hän oli sittenkin väsynyt. Kun Simon oli mennyt, katsoi hän Erlendiin.
"Ihmettelen", sanoi tämä hiljaa, "miten neuvokas sinä olet — sitä en olisi luullut."
"Minun on täytynyt oppia salailemaan", sanoi Kristiina synkästi.
Erlend hengitti raskaasti; hän oli vielä hyvin kalpea.
"Onko asia siis niin", hän kuiskasi. "Mutta sinähän olit luvannut kääntyä ystävieni puoleen, jos sellaista tapahtuisi. Jumala tietää, että olen ajatellut sinua joka päivä ja pelännyt pahinta."
"Tiedän, mitä sinä tarkoitat pahimmalla", sanoi Kristiina lyhyesti. "Sinun ei tarvitse pelätä sitä. Minusta oli pahinta se, ettet sinä ole lähettänyt minulle pienintäkään tervehdystä — etkö voi ymmärtää, että minä kuljen nunnien parissa kuin vieras lintu —?" Kristiina keskeytti puheensa, sillä hän tunsi kyynelten pyrkivän esiin. "Siksikö sinä nyt pidät yhteyttä Dyfriniläisten kanssa", kysyi Erlend. Silloin Kristiina tuli niin onnettomaksi, ettei hän osannut vastata.
Hän näki Angerd-rouvan ja Simonin ilmestyvän ovelle. Erlendin käsi riippui lähellä Kristiinaa, eikä Kristiina saanut tarttua siihen. —
"Minun täytyy saada puhua kanssasi", sanoi hän kiivaasti, "emme ole saaneet sanotuksi toisillemme sanaakaan siitä, mitä pitäisi —."