Tordis oli levittänyt tuoksuvaa, tuoretta tunturiheinää nahkojen alle lavitsoille; sillä oli niin vahva ja makea tuoksu, että Kristiina nukkui jo melkein isän lukiessa isämeitää ja Avea.
"Ja kyllä nyt kuluu kotvan aikaa, ennenkuin otan sinut toistamiseen tunturille", sanoi Lauritsa, taputtaen häntä poskelle.
Kristiina havahtui horroksestaan:
"Isä — enkö minä pääse sinun mukanasi eteläänkään syksyllä, kuten olet luvannut —"
"Sen sitten näemme", sanoi Lauritsa, ja paikalla nukahti Kristiina suloiseen uneen lammasnahkojen välissä.
II.
Joka kesä oli Lauritsa Bjørgulfinpojan ollut tapana tehdä ratsastusretki etelään tarkastamaan Foliossa olevaa kartanoaan. Nämä isän retket olivat kuin rajapyykkejä Kristiinan elämässä — ensin pitkät poissaolon viikot, sitten suuri ilo isän palatessa kotiin kauniine Oslon-tuomisineen — vierasmaalaisine kankaineen Kristiinan kapioita varten, viikunoineen, rusinoineen ja hunajaleipineen; ja isällä oli aina niin paljon hauskaa kertomista Kristiinalle.
Mutta tänä vuonna ymmärsi Kristiina isän matkalla olevan erikoisemman tarkoituksen. Sitä lykättiin ja lykättiin, Loptsgaardin vanhukset ilmestyivät odottamatta ratsastaen taloon, istuivat pöydän ääressä isän ja äidin kanssa, puhuivat perinnönjaosta ja emätilasta ja lunastusoikeudesta ja vaikeuksista, joita kartanonhoito täältä käsin tuotti, ja Oslon piispanistuimesta ja kuninkaan kartanosta, joihin tarvittiin niin paljon työvoimaa naapureiden tiloilta. Miehet ehtivät tuskin ollenkaan leikkiä Kristiinan kanssa, hänet lähetettiin kotaan palvelustyttöjen luokse. Kristiinan eno, Trond Ivarinpoika Sundbystä, kävi heillä useammin kuin ennen — mutta hän ei ollut koskaan leikkinyt tai naljaellut Kristiinan kanssa.
Vähä vähältä hänelle selvisi, mitä tämä kaikki merkitsi. Isä oli siitä pitäen kun he olivat muuttaneet Siliin, koettanut kerätä haltuunsa maita näillä seuduin, ja ritari Andres Gudmundinpoika oli nyt ehdottanut Lauritsalle tilanvaihtoa; hän olisi luopunut Formosta, joka oli Andres-herran äidin perintötila, ja pyysi sijaan Skogia, joka olisi sopinut hänelle paremmin, sen jälkeen kun hänet oli määrätty kuninkaan henkivartioväkeen ja hän harvoin jouti käymään kotilaaksossa asti. Lauritsa ei ollut halukas luopumaan Skogista, joka oli hänen perintötilansa — se oli joutunut hänen sukuunsa kuninkaan lahjoitusmaana; mutta vaihto saattoi sentään olla edullinenkin monessa suhteessa. Mutta Lauritsan veli, Aasmund Bjørgulfinpoika olisi myös mielellään lunastanut Skogin — hän asui Hadelandissa, oli naimisen kautta saanut kartanon sieltä — ja nyt oli epätietoista, tahtoiko Aasmund luopua perintöosuudestaan.
Mutta eräänä päivänä sanoi Lauri Ragnfridille, että hän tänä vuonna ottaa Kristiinan mukaan Skogiin — tämän tuli toki nähdä kartano, missä oli syntynyt ja mikä oli hänen isänsä syntymäkoti, jos se joutuisi pois heidän käsistänsä. Ragnfrid myönsi tämän oikeaksi, vaikka häntä vähän peloitti lähettää noin avutonta lasta sellaiselle retkelle, kun hän ei itse päässyt mukaan.