Ensi aikoina sen jälkeen kun Kristiina oli nähnyt haltia-immen, hän oli niin arka, että enimmäkseen pysytteli sisällä äidin luona — hän joutui jo pelon valtaan nähdessään jonkun niistä miehistä, jotka olivat olleet mukana matkalla ja tiesivät, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän iloitsi siitä, että isä oli kieltänyt kertomasta näystä.
Mutta kun oli kulunut joku aika, alkoi hänen tehdä mieli puhua siitä. Itsekseen ollen hän kertoi siitä jollekin — hän ei tiennyt kenelle, — ja voi ihmeellistä, mitä enemmän aikaa kului, sitä paremmin hän tunsi muistavansa kaiken ja sitä selvemmin hän näki edessään tuon ihanan naisen —
Mutta suurin kumma oli kuitenkin se, että aina, kun hän ajatteli haltia-impeä, alkoi hän kaivata niin kauheasti Skogin-matkaa ja häntä alkoi yhä enemmän peloittaa, että isä jättäisikin hänet kotiin.
Kerran hän sitten herätessään parvella näki vanhan Gunhildin ja äidin istumassa kynnyksellä, tarkastellen Lauritsan oravannahkapinkkoja. Gunhild oli leskivaimo, joka kulki talosta toiseen valmistaen turkisvaippoja ja muuta samankaltaista. Kristiina ymmärsi heidän puheistaan, että hänelle nyt piti teettää uusi vaippa oravannahkasisuksin, laidat näädännahkoista. Siitä hänelle selvisi, että hän pääsisi isän matkaan ja hän hyppäsi seisoalleen sängyssä ja kirkaisi ilosta.
Äiti tuli hänen luokseen ja silitti Kristiinan poskea:
"Noinko kovasti sinä iloitset, kun saat jättää minut tänne?"
* * * * *
Ragnfrid sanoi samat sanat sinä aamuna, jolloin heidän piti lähteä kartanosta. Oli noustu varhain, ulkona oli pimeä ja rakennusten välillä uiskenteli tiheä usva. Kristiinan katsoessa ovesta, minkälainen ilma oli tulossa, aaltoili lyhtyjen ympärillä ja oviaukoissa kuin harmaa savu. Miehet juoksivat aittojen ja tallin väliä ja naiset kantoivat höyryäviä puuropatoja ja lihakeittopurnukoita kodan puolelta — matkamiesten tuli saada yltäkyllin vahvaa ruokaa ennen aamukylmään lähtöä.
Sisällä oltiin aukomassa nahkasäkkejä, joihin työnnettiin unohtuneita matkakapineita. Ragnfrid muistutteli miehelleen kaikkia asioita, joita hän oli antanut toimeksi tälle, sukulais- ja tuttavapaikkoja, joita oli matkan varrella — ketä Lauritsan täytyi käydä tervehtimässä ja ketä ei saanut jättää kyselemättä.
Kristiina juoksi edestakaisin, heitti hyvästit moneen kertaan jokaiselle eikä pysynyt paikallaan missään.