"Noinko kovasti sinä iloitset, Kristiina, kun saat jättää minut tänne niin pitkäksi aikaa", kysyi äiti. Kristiina suuttui ja tuli pahoilleen yhdellä kertaa ja hän toivoi, ettei äiti olisi sanonut noin. Mutta hän vastasi parhaan ymmärryksensä mukaan.
"En, hyvä äiti, mutta olen iloinen kun pääsen isän mukaan."
"Niin kai se on", sanoo Ragnfrid huoaten. Sitten suuteli hän lasta ja korjasi vähän tämän pukua.
Ja vihdoinkin he sitten istuivat satulassa koko matkasaattue — Kristiina Morvinin selässä, joka oli ennen ollut isän ratsastushevonen ja joka oli vanha, viisas ja luotettava. Ragnfrid ojensi viimeisen sydämenvahvistusryypyn hopeapikarista miehelleen, asetti kätensä tyttärensä polvelle ja pyysi tätä muistamaan kaiken, mitä äiti oli painanut hänen mieleensä.
Sitten he ratsastivat kartanolta aamun hämärtäessä. Usva peitti kuin maito koko seudun. Mutta hetken kuluttua se alkoi ohentua ja sitten rupesi jo päivänpaiste loimottamaan lävitse. Ja sumusta ilmestyi vihreitä kasteisia äpärikköniittyjä ja valjuja sänkipeltoja, keltalehtisiä puita ja pihlajoita, joissa kellui kiiltävät punaiset marjat. Tunturinkyljet häämöittivät sinisinä sumun ja huurun keskeltä — sitten repesi usvapeite, leijuen tukkoina niittyjä pitkin; ja he ratsastivat alas laaksoon häikäisevässä auringonpaisteessa, Kristiina joukon etunenässä isänsä rinnalla.
* * * * *
Hamariin he saapuivat pimeänä sateisena iltana, ja Kristi istui isän edessä satulassa, sillä hän oli niin uupunut, että kaikki keikkui hänen silmissään — meri, joka kuulsi kelmeänä oikealla, mustat puut, jotka karistivat vettä heidän päälleen heidän ajaessaan alitse, ja heidän harmaanlikaisilla vainioilla kohtaamansa tummat huoneryhmät.
Kristiina ei enää laskenut päiviä — hänestä tuntui kuin matkaa olisi kestänyt loppumattomasti. He olivat olleet tervehtimässä sukua ja tuttavia pitkin laakson vartta; hän oli tullut tuttavaksi suurkartanoiden lasten kanssa ja leikkinyt vieraissa tuvissa ja vajoissa ja pihamailla, ja hänellä oli ollut yllään punainen pukunsa, jossa oli silkkihihat, monta kertaa. Päivällä he olivat levähtäneet maantien laidoissa kun oli kaunis ilma; Arne oli poiminut Kristiinalle pähkinöitä ja Kristiina oli saanut nukkua aterioiden jälkeen nahkasäkkien päällä, joissa oli miesten vaatteet. Eräässä talossa oli heille annettu vuoteisiin silkkipäällysteiset pielukset, mutta yhtenä yönä heidän oli täytynyt nukkua majoituspaikassa, ja siellä oli ollut eräässä sängyssä nainen, joka itki hiljaa ja katkerasti joka kerran kun Kristiina heräsi unesta. Mutta kaikki yöt hän oli nukkunut turvassa isän leveän selän takana.
* * * * *
Kristiina heräsi säpsähtäen — hän ei tiennyt, missä oli, mutta sama outo helinä ja kumu, jonka hän oli kuullut unissaan, jatkui yhä. Hän oli yksin sängyssä, ja huoneessa, missä se seisoi, paloi tuli liedellä.