Kristiina kutsui isää ja tämä nousi lieden luota, missä oli istunut, ja tuli hänen luokseen paksu nainen mukanansa.
"Missä me olemme?" kysyi Kristiina, ja Lauritsa nauroi ja sanoi:
"Olemme nyt Hamarissa ja tämä tässä on Margret, Farteinin vaimo — sano kauniisti päivää, sillä sinä nukuit kun me tulimme tänne. Mutta nyt auttaa Margret sinulle vaatteet ylle."
"Onko nyt sitten aamu?" sanoi Kristiina. "Minä luulin, että sinä rupeaisit nukkumaan. No, auta minua nyt sitten", pyysi hän. Mutta Lauritsa sanoi ankarasti, että Kristiinan tuli kiittää Margretia, joka tahtoi auttaa häntä. "Ja katsoppa, minkälaisen lahjan hän tuo sinulle!"
Margretilla oli kädessä punaiset kengät, silkkisillä nauhoilla sidottavat. Vaimo hymyili nähdessään Kristiinan ilostuvan ilmeen ja puki hänen päälleen paidan ja sukat vuoteessa, ettei Kristiinan tarvinnut nousta avojaloin savilattialle.
"Mikä se panee tuolla tavoin?", kysyi Kristiina, "niinkuin kirkonkello, jossa on paljon kelloja?"
"Ne ovat kaikki meidän kellomme", nauroi Margret. "Etkö ole kuullut suuresta tuomiokirkostamme — sinne sinä nyt juuri pääset. Siellä soipi iso kello. Ja sitte soivat luostarin kellot ja Ristikirkon kellot."
Margret levitti paksusti voita Kristiinan leivälle ja pani hänelle hunajaa maitoon, että se vähä, minkä hän kerkesi haukkaamaan, tulisi ruokaisammaksi — nyt oli kiire.
Ulkona oli vielä pimeä ja oli tullut pakkanen. Usva oli niin kylmää, että puri. Ihmisten ja karjan ja hevosten jäljet olivat kuin rautaan valetut ja Kristiinan jalkoihin koski uusissa hienonahkaisissa kengissä; kerran puhkesi jääkuori keskellä tietä ja Kristiinan jalat kastuivat ja kohmettuivat. Silloin nosti Lauritsa hänet selkäänsä ja kantoi häntä.
Kristiina koetti pinnistää silmiänsä, mutta pimeässä ei erottanut paljoakaan kaupungista — tummasta harmaasta ilmasta kohosi mustia talojen päätyjä ja puita. Sitten he tulivat pienelle niitylle, joka hohti kuuraisena, ja sen toisessa päässä näkyi harmaalta häämöttävä tunturinkorkuinen rakennus. Ympärillä oli isoja kivitaloja ja muutamista loisti valoa ikkunaluukkujen raoista. Kellot, jotka olivat olleet vaiti vähän aikaa, alkoivat taas läppäillä, ja nyt niistä läksi sellainen kumu, että se karmi Kristiinan selkää kuin jää.