Oli ihan kuin he olisivat menneet vuoreen, ajatteli Kristiina heidän astuessaan kirkon eteisholviin; vastaan huokui pimeys ja kylmyys. He avasivat oven, ja silloin heidän sieraimiinsa tunki pinttynyt pyhän savun ja vahakynttilöiden haju. Kristiina seisoi pimeässä ja suunnattoman korkeassa huoneessa. Hän ei nähnyt perille asti ylös eikä sivulle, mutta hyvin kaukana alttarilla paloi kynttilöitä. Siellä seisoi pappi, jonka äänen kaiku kiiri huoneen seiniä pitkin kuin henkäisy ja kuiske. Isä pirskoitti vihkivettä itsensä ja lapsen yli, jonka jälkeen he lähtivät lähemmäksi etupäätä; ja vaikka isä astui niin varovasti, kajahtivat hänen kannuksensa kuuluvasti kivilattialla. He astuivat jättiläiskorkuisten pilareiden ohi, ja pilarien välit ammottivat kuin pikimustat kidat.
Alttarin edessä isä laskeutui polvilleen ja Kristiina kävi isän viereen. Hän alkoi eroittaa selvemmin pimeässä — pilarien välisillä alttareilla välkkyi kultaa ja hopeaa, mutta etualttarilla säihkyi kynttilöitä, jotka paloivat kullatuissa haaroissa; pyhät astiat kimalsivat alttaripöydällä, samoin kaunis mahtava taulu niiden takana. Kristiinan täytyi taaskin ajatella vuorta — tämän näköistä hän oli ajatellut senkin sisällä olevan, tämmöisen komeuden, mutta vielä enemmän tulia. Ja maahisneidon kuva muistui mieleen taas — vaan silloin hän kohotti silmänsä ylös ja näki seinällä taulun yläpuolella itsensä Kristuksen, suurena ja ankarana, korkealla ristinpuulla. Häntä rupesi peloittamaan — tämä ei ollut niin lempeän ja surullisen näköinen kuin se, mikä oli heidän omassa puisessa tervatussa kotikirkossaan, jossa Kristuksella oli naulanjäljet jaloissa ja käsissä ja vertavuotava pää riippui kallellaan orjantappurakruunun alla. Tämä seisoi astinlaudalla käsivarret jäykästi ojossa ja pää kohotettuna, sen tukka oli kullallekiiltävä, kultaisella kruunulla kruunattu, ja kasvot katsoivat ylöspäin ja näyttivät tuimilta.
Kristiina koetti nyt seurata papin sanoja, mutta tämä vuoroon luki ja lauloi, ja hänen puheensa oli kovin sekavaa ja joutuisata. Kotona hän oli tottunut saamaan selvän joka sanasta, sillä Sira Eirikillä oli hyvä puheenlahja ja hän oli opettanut Kristiinalle, mitä pyhät sanat merkitsivät norjaksi, että Kristiina paremmin jaksaisi pitää ajatukset Jumalan luona kun hän oli kirkossa.
Täällä ne lentelivät milloin minnekin, sillä koko ajan hän keksi jotakin uutta pimeässä. Korkealla katon rajassa oli rivi ikkunoita, ne alkoivat näkyä selvemmin aamun sarastaessa. Ja aivan lähellä sitä paikkaa, missä he olivat polvillaan, seisoi kummallinen puusta tehty teline, mutta sen takana oli vaaleita kivimöhkäleitä ja siellä näkyi harkkoja ja kaikenlaisia työkaluja — ja nyt Kristiina kuuli, että siellä liikuttiin ja puuhailtiin. Mutta sitten hänen silmänsä jälleen osuivat ankaraan herra Kristukseen seinällä ja hän koetti pitää ajatuksensa menoissa. Kivilattiasta tunkeva kylmyys jäykisti hänen jalkansa lanteisiin asti, ja polvia pakotti. Mutta lopuksi alkoi kaikki pyöriä silmissä, niin väsynyt hän oli.
Silloin isä nousi; kirkonmenot olivat ohi. Pappi tuli isän luo ja tervehti tätä. Heidän puhellessaan kävi Kristiina istumaan porrasaskelmalle, sillä hän näki kuoripojankin tehneen niin. Poika oli haukotellut — ja jo alkoi Kristiinaakin haukotuttaa. Kun poika näki Kristiinan katselevan häntä, pisti hän kielen suustaan ja mulautti silmiään. Sen jälkeen kaivoi hän mekkonsa alta nahkamassin ja tyhjensi lattialle koko sen sisällön — ongenkoukkuja, lyijypötkyjä, nahkahihnan kappaleita ja pari arpanappulaa, tehden koko ajan kasvonväänteitä Kristiinalle. Kristiina ihmetteli suuresti.
Silloin katsoivat pappi ja isä heihin. Pappi nauroi ja käski pojan mennä kotiin luostarikouluun, mutta Lauritsa rypisti kulmiaan ja otti Kristiinaa kädestä.
Kirkko alkoi nyt valjeta. Unisena riippui Kristiina isän kädessä tämän ja papin kulkiessa telineiden alla ja puhellessa Ingjald-piispan rakennuspuuhista.
He kulkivat läpi koko kirkon ja tulivat viimein eteiseen. Sieltä veivät kiviportaat ylös läntiseen torniin. Kristiina laahusti veltosti portaalta toiselle. Pappi aukaisi oven kauniiseen kappeliin, mutta sitten sanoi isä, että Kristiinan piti jäädä ulos ja istua rappusille odottamaan siksi aikaa kun hän kävi synnintunnustuksella; sen jälkeen pääsisi Kristiina sisään ja saisi suudella Pyhän Tuomaksen lipasta.
Samassa tuli vanha mullanväriseen kaapuun puettu munkki ulos ovesta. Hän seisahtui hetkeksi, hymyili lapselle ja veti sitten muurin kolosta muutamia säkkejä ja sarkahuopia, jotka oli tukittu sinne. Ja hän levitti ne porrasvälikölle.
"Istu tähän, ettei sinulle tule niin kylmän", hän sanoi ja meni alas portaita paljaine jalkoineen.