Kristiina pysähtyi, punaisena kasvoiltaan. Hänestä tuntui niin pahalta ja häntä hävetti Erlendin tähden. Vaimo sanoi:
"Minä saatan sinut takaisin luostariin, Kristiina — mutta saat antaa minulle jotakin vaivastani — ritari lupasi minulle suuren palkkion, mutta minä olen itse kerran ollut kaunis ja tullut petetyksi. Ja sitten voit muistaa minua illalla rukouksissasi — minua kutsutaan Brynhild Flugaksi."
Kristiina veti sormuksen sormestaan ja antoi sen vaimolle.
"Olet tehnyt kauniisti, Brynhild — mutta jos tuo mies on sukulaiseni Erlend Nikulauksenpoika, ei minulla ole pelkäämistä; hän tahtoo minua sovittamaan välinsä setäni kanssa. Voit olla aivan huoleti — kiitos vain, että tahdoit varoittaa minua."
Brynhild Fluga kääntyi pois, peittääkseen hymyn.
Hän vei Kristiinan Klemensinkirkon taitse virran pohjoista juoksua kohti. Siellä oli muutamia pieniä taloja itsekseen joenäyräällä. He sivuuttivat muutamia aitoja, ja sitten tuli Erlend heitä vastaan. Hän katsoi ympärilleen, riisui sitten viittansa, kääri sen Kristiinan ympärille ja veti hupun Kristiinan kasvoille.
"Mitä ajattelet tuumastani", hän kysyi kiireesti ja hiljaa. "Olenko mielestäsi tehnyt hyvin pahasti — minun täytyy saada puhua kanssasi."
"Kannattaakohan meidän ajatella, mikä on hyvä ja mikä paha", sanoi Kristiina.
"Älä puhu tuolla lailla", pyysi Erlend. "Minä kannan vastuun —. Kristiina, minä olen ikävöinyt sinua päivät ja yöt", hän kuiskaa aivan Kristiinan kasvojen edessä. Kristiinan läpi kävi väristys, kun hän kohtasi Erlendin silmät. Hän tunsi syyllisyyttä siitä, että oli hetkeäkään ajatellut muuta kuin rakkauttaan Erlendiin tämän katsoessa häneen noin.
Brynhild Fluga oli mennyt edeltä. Erlend kysyi heidän saapuessaan pihaan: