"Tahdotko, että menemme tupaan, vai menemmekö ylisille puhelemaan?"
"Kuten sinä tahdot", vastasi Kristiina. "Ylhäällä on kylmä", vastasi Erlend hiljaa. "Meidän täytyy mennä sänkyyn —." Kristiina ainoastaan nyökkäsi.
Samassa kun tämä oli sulkenut oven, oli Kristiina hänen sylissään. Erland taivutti häntä sinne tänne kuin kortta, oli sokaista ja tukehduttaa hänet, suuteloilla repiessään malttamattomasti hänen päältään molemmat vaipat ja viskatessaan ne maahan. Sitten hän nosti vaaleaan luostaripukuun puetun neidon olkansa tasalle ja kantoi hänet vuoteeseensa. Säikähtäen toisen hillittömyyttä ja omaa äkkinäistä haluaan neito tarttui Erlendin kaulaan ja kätki kasvonsa häntä vasten. Ylhäällä oli niin kylmä, että heidän hengityksensä nousi kuin savu pientä kynttilää kohden, joka paloi pöydällä. Mutta vuoteessa oli runsaasti peittoja ja nahkoja, ja päällimmäisenä oli upea karhuntalja, jonka he vetivät leukaansa saakka. Kristiina ei tiennyt, miten kauan hän oli maannut kiedottuna Erlendin käsivarsiin, kun tämä sanoi:
"Nyt meidän tulee puhua siitä, mikä on puhuttava, Kristiina, — en uskalla pidättää sinua luonani kauan."
"Uskallan jäädä tänne vaikka koko yöksi, jos sinä tahdot", Kristiina kuiskasi häntä kohden.
Erlend painoi poskensa häntä vasten:
"Silloin minä en olisi ystäväsi. Asia on pahoin niinkuin on, mutta ihmisten suuhun sinun ei pidä joutua minun tähteni."
Kristiina ei vastannut — mutta Erlendin sanat haavoittivat häntä: hän ei ymmärtänyt, miten toinen saattoi neuvoa sellaista kutsuttuaan hänet tänne Brynhild Flugan taloon — hän ei tiennyt, mistä hän sen arvasi, mutta aavisti, ettei tämä ollut mikään hyvä paikka. Ja Erlend näkyi odottaneen, että kaikki kävisi kuten oli käynyt, sillä hän oli varustanut ruukullisen simaa vuodekatoksen alle.
"Olen tuuminut", sanoi Erlend, "että ellei muu tule neuvoksi, täytyy minun viedä sinut pois väkisin — Ruotsiin — Ingebjørg-rouva otti minut suopeasti vastaan syksyllä eikä ollut unohtanut sukulaisuuttamme. Mutta nyt minua korvennetaan syntieni tähden — olen kerran ennen jo karannut maasta, tiedäthän — enkä tahdo saattaa sinua ihmisten silmissä tuon toisen kaltaiseksi."
"Ota minut mukaasi Husabyhyn", sanoi Kristiina hiljaa. "En jaksa elää erossa sinusta ja olla nunnien parissa. Kai meidän molempien sukulaiset ovat niin ymmärtäväisiä, että päästävät meidät yhteen ja suostuvat sovintoon kanssamme —"