Ihmiset sanoivat hänen äidikseen erästä sisarta; tämä piti vihittämän nunnaksi, mutta istuttuaan tyrmässä kuusi kuukautta — muka karkean tottelemattomuuden tähden, samoihin aikoihin, jolloin lapsi löytyi — hän oli saanut sisaren puvun ja oli sen jälkeen työskennellyt karjapihan puolella. Kristiina oli usein ajatellut Ingridin kohtaloa viime kuukausien aikana, mutta hänellä ei usein ollut tilaisuutta puhella tämän kanssa. Oli uskaliasta luottaa Olaviin — tämä oli pelkkä lapsi, ja Groa-rouva ja kaikki nunnat juttelivat ja laskivat leikkiä hänen kanssaan aina kun näkivät pojan. Mutta Kristiina ajatteli, ettei hänellä enää ollut paljon uskaltamista. Ja pari päivää myöhemmin, kun Olavin eräänä aamuna piti lähteä kaupungille, sai Kristiina hänet viemään Akersnesiin sanan, että Erlend koettaisi keksiä keinon, miten he voisivat tavata toisensa kahdenkesken. Samana päivänä iltapuoleen tuli Ulv, Erlendin oma palvelija, puheportin luukulle. Hän sanoi olevansa Aasmund Bjørgulfinpojan miehiä ja tulleensa pyytämään, että tämän veljentytär pääsisi kaupunkiin käymään, sillä Aasmund Bjørgulfinpojalla ei ollut aikaa tulla nunnaluostariin. Kristiina ajatteli, että tämä nyt ainakin oli epäonnistuva — mutta kun sisar Potentia kysyi, tunsiko hän lähetin, vastasi hän tuntevansa. Ja sitten hän lähti Ulvin kanssa Brynhild Flugan taloon.
Erlend odotti häntä ylisillä — hän oli pelästynyt ja jännityksen vallassa, ja Kristiina huomasi heti hänen taas pelkäävän sitä, mitä tämä näytti pitävän pahimpana.
Häntä viilsi aina niin ilkeästi kun toinen osoitti olevansa niin kauheasti peloissaan lapsen tähden — kun he nyt kuitenkaan eivät voineet pysyä poissa toistensa luota. Ja kiihdyksissä kun oli, Kristiina sanoi sen hänelle — varsin kiivaasti. Erlend tuli tummanpunaiseksi kasvoiltaan ja painoi päänsä Kristiinan olkaa vasten:
"Sinä olet oikeassa", hän sanoi. "Minun tulee koettaa jättää sinut rauhaan, Kristiina — etten pane onneasi vaaraan. Jos tahdot —"
Kristiina hyppäsi hänen kaulaansa ja nauroi, mutta Erlend tarttui häntä lujasti vyötäisiltä, pakoitti hänet istumaan penkille ja istui itse toiselle puolen pöytää. Kun Kristiina ojensi hänelle kätensä, suuteli hän kuumasti kämmenen puolta.
"Olen kokenut enemmän kuin sinä", hän sanoi kiihkeästi. "Jospa tietäisit, miten hartaasti toivoisin meidän molempien vuoksi, että joutuisimme naimisiin täysin kunniallisesti —."
"Silloin sinun ei olisi pitänyt ottaa minua", sanoi Kristiina.
Erlend peitti kasvonsa.
"Niin, kautta taivaan, minun ei olisi pitänyt tehdä sitä vääryyttä sinua kohtaan", hän sanoi.
"Sitä et toivo sinä, enkä sitä toivo minä", sanoi Kristiina nauraen naljailevasti. "Ja kunhan minä vain lopuksi pääsen sovintoon ja rauhaan sukuni ja Jumalani kanssa, en ole sureva, vaikka minun tulisi mennä vihille jalkavaimona. Ja kunhan vain saan olla lähelläsi, tuntuu minusta monasti siltä kuin voisin olla rauhaakin vailla —"