"Sinun tulee kantaa jälleen kunnia kartanooni", sanoi Erlend, "minä en saa vetää sinua alas omaan kunniattomuuteeni."
Kristiina pudisti päätään. Sitten hän sanoi:
"Nyt sinä kai tulet iloiseksi, kun saat kuulla, että minä olen puhunut Simon Andreksenpojan kanssa — ja ettei hän tahdo pitää kiinni niistä sopimuksista, jotka oli tehty meidän puolestamme ennenkuin näin sinut."
Erlend riemastui ja Kristiinan täytyi kertoa kaikki. Kuitenkin hän salasi ne alentavat sanat, jotka Simon oli lausunut Erlendistä, mutta mainitsi, ettei tämä tahtonut ottaa kannettavakseen syytä Lauritsan edessä.
"Se on luonnollista", sanoi Erlend lyhyeen. "He tuntuvat olevan hyvät ystävät, isäsi ja hän? Minusta hän luultavasti on pitävä vähemmän — Lauritsa, tarkoitan."
Kristiina käsitti nämä sanat todistukseksi siitä, että Erlend kuitenkin ymmärsi, että Kristiinalla vielä oli ankara taival edessä, ennenkuin heidän asiansa olisi loppuun ajettu, ja hän oli Erlendille kiitollinen siitä. Mutta Erlend ei palannut enää asiaan, vaan oli hyvillään ja sanoi pelänneensä, ettei Kristiinalla olisi ollut rohkeutta puhua Simonille.
"Sinä näyt pitävän hänestä tavallasi", hän virkkoi.
"Voiko se olla vasten mieltäsi", kysyi Kristiina, "— kaiken sen jälkeen, mitä meillä on ollut keskenämme, että minä tiedän Simonin oikeamieliseksi ja kelpo mieheksi."
"Ellet olisi koskaan kohdannut minua", virkkoi Erlend, "olisit päässyt hyville päiville hänen kerallansa, Kristiina. Miksi sinä nauroit?"
"Muistinpahan vain, mitä Aashild-rouva kerran sanoi," vastasi Kristiina. "Olin vielä lapsi silloin — mutta hän puhui jotakin sellaista, että hyvät päivät lankeavat järkevien osalle, mutta parhaat niille, jotka uskaltavat olla mielettömiä."