"Hyi, hyi sinua! Mutta sinä et voinut tietää, minkälainen ihminen hän oli — ja tuo toinen —. Kuuletko", sanoi Simon ankarasti, "jos asia on sellainen, että sen saattaa salata, silloin sinun täytyy salata se Lauritsalta. Ja ellet sitä voi, niin täytyy sinun koettaa säästää häntä pahimmalta häpeältä."
"Onpas sinulla huoli minun isästäni", sanoi Kristiina vavahdellen. Hän yritti puhua uhmaavasti, mutta ääni oli sortumaisillaan itkuun.
Simon kulki kappaleen matkaa. Sitten hän pysähtyi — Kristiina näki hänen kasvonsa heidän seisoessaan yhdessä usman keskellä. Tuon näköisenä hän ei milloinkaan ollut nähnyt Simonia.
"Olen huomannut joka kerran käydessäni teillä", hän sanoi, "kuinka vähän te Jørundgaardin naiset ymmärrätte, mikä mies Lauritsa oikeastaan on. Hän ei pidä kurissa teitä, sanoo Trond Gjesling — vaan mitäpä hän välittäisi sellaisesta, hän, joka oli aiottu komentamaan miehiä! Hänessä oli päällikönverta, jota miehet olisivat totelleet — ilomielin. Aika ei nyt tarvitse sellaisia miehiä — isäni tunsi hänet Baagahusin ajoilta. —
"Mutta muuksi hänen osansa ei sitten ole vaihtunut, hän on vaan jäänyt laaksoon, eläen kuin talonpoika —. Liian nuorena hän tuli naitetuksi — ja äitisi, omine luontoineen, ei kai ollut se nainen, joka olisi helpottanut hänen oloansa siellä. Hänellä on paljon ystäviä, tiedätkös sen — mutta luuletko, että hänellä on yhtään, joka kelpaisi hänen rinnallensa —. Poikia hänen ei ole suotu pitää — teidän tyttärien piti jatkaa hänen sukunsa kunniaa — ja jos hän on näkevä sen päivän, jolloin hän huomaa toisen parantumattomaksi ja toisen kunniattomaksi —"
Kristiina kouraisi poveaan sydämen kohdalta — hänestä tuntui kuin hänen olisi pitänyt pitää kiinni sydämestään, saadakseen sen niin kovaksi kuin miksi hän sen tahtoi.
"Miksi sinä sanot tämän", hän hetken kuluttua kuiskasi. "Et kai sinä enää tahdo etkä toivo minua omaksesi? —"
"Enpä taida tahtoa", virkkoi Simon epäröiden. "Voi hyvä Jumala, Kristiina — muistan minkälainen olit Finsbrekkenillä. — Mutta piru minut periköön, jos milloinkaan enää uskon kenenkään nuoren neidon silmiä!"
"Lupaa, ettet tapaa Erlendiä ennen isäsi tuloa", sanoi Simon, heidän saapuessaan portille.
"Sitä en tahdo luvata", vastasi Kristiina.