* * * * *
Ulkona oli sumu hälvennyt. Kristiina kulki kiitämällä, pää kumarassa ja kädet vaippaa kourien. Hänen kurkkuaan kiristi vihlova itku — hän toivoi hurjasti jonnekin, missä hän olisi saattanut itkeä, itkeä ja olla yksin. Pahin, pahin oli vielä edessäpäin; hän oli saanut kokea uutta tänä iltana ja hän vääntelehti sen kourissa — hän oli kokenut miltä tuntui nähdä häpäistävän miestä, jolle hän oli antautunut.
Simon kulki hänen kintereillään hänen rientäessään peltoja pitkin, yli kenttien ja sumun kattamien aukeoiden, joista talot olivat kuin pois pyyhkäistyt. — Kerran kun Kristiina kompastui johonkin, tarttui Simon häntä käsipuoleen, estäen häntä putoamasta:
"Älä nyt juokse noin", hän sanoi. "Ihmiset katsovat meitä. — Miten sinä vapiset!" virkkoi hän Iempeämmin. Kristiina oli vaiti kiitäen edelleen.
Hän nuljahti liejuun, hänen jalkansa olivat läpimärät ja kylmät — sukat, jotka hänellä oli jalassa, olivat nahasta, mutta hyvin ohuet; hän tunsi niiden alkavan hajota, loka pursui paljaalle iholle.
He tulivat luostaripuron yli vievälle sillalle ja nousivat hitaammin vastapuolen rinnettä.
"Kristiina", sanoi Simon äkkiä, "tätä sinun isäsi ei pidä milloinkaan saaman tietää."
"Mistä sinä saatoit arvata minun olevan siellä?" kysyi Kristiina.
"Tulin luostariin puhumaan kanssasi", vastasi Simon lyhyesti. "Sitten kuulin setäsi palvelijasta. Tiesin Aasmundin olevan Hadelandissa. Kovin ovelia peittämään jälkiänne te ette ole olleet. — Kuulitko mitä sanoin?"
"Kuulin", sanoi Kristiina. "Itse minä lähetin sanan Erlendille, että tapaisimme Flugan luona, tunsin tuon vaimon —"