"Minä en ymmärrä sitä niin suunnattomaksi häpeäksi", sanoi Kristiina hiljaa. "Kun kerran Simon ja minä olemme yhtä mieltä asiassa."
"Yhtä mieltä", tarttui Lauritsa tyttärensä sanoihin. "Hän ei salannut sitä, että asia oli hänestä ikävä, mutta sanoi teidän puhuttuanne keskenänne uskovansa, ettei teitä odottaisi muu kuin onneton olo, jos hän vaatisi sinua pysymään sopimuksessa. — Mutta kerro nyt, miten kaikki on käynyt."
"Eikö Simon ole kertonut sitä?" kysyi Kristiina.
"Hän tuntui tuumivan", virkkoi isä, "että sinulle on käynyt rakkaammaksi toinen. — Toivon nyt kuulevani sinulta, Kristiina, kuinka asia on."
Kristiina mietti hiukan.
"Jumala tietää", hän sanoi hiljaa, "että Simon olisi ollut minulle kyllin hyvä ja enemmänkin. Mutta totta on, että minä tulin tuttavaksi toisen miehen kanssa, ja silloin ymmärsin, etten milloinkaan enää voisi tulla iloiseksi, jos joutuisin elämään Simonin rinnalla — en vaikka hänellä olisi kaikki Engellandin kulta — ja että mieluummin ottaisin tuon toisen, vaikkei tällä olisi kuin yksi ainoa lehmä —"
"Et kai sinä odota minun antavan sinua palvelijalle", sanoi isä.
"Hän on vertaiseni ja korkeampikin minua", vastasi Kristiina. "Sanoin vaan muuten — hänellä on laajat maat sekä mannut, mutta nukkuisin mieluisammin hänen kanssaan paljailla oljilla kuin toisen miehen toverina silkkipatjojen päällä —"
Isä oli ääneti vähän aikaa.
"On tosin yksi puoli asiasta, etten minä tahdo pakottaa sinua ottamaan miestä, joka on vasten mieltäsi — vaikka Jumala ja Pyhä Olavi tietäkööt, mitä sinulla voi olla sitä miestä vastaan, jonka minä olin luvannut sinulle. Mutta toinen puoli on se, onko tuo valittusi sellainen, että voin naittaa sinut hänelle. Olet vielä nuori ja ymmärtämätön — eikä kelpo mies liioin katsele neitoa, joka on toiselle luvattu —"