"Siten siis", sanoi Aashild-rouva. "Olet ottanut selkääsi vaikean synnin, Erlend. Kristiinalla oli hyvä olo vanhempiensa luona — ja häntä odotti hyvä naimakauppa kauniin ja kunniallisen, hyvää sukua olevan miehen kanssa."
"Kristiina on kertonut", lausui Erlend, "sinun sanoneen, että hän ja minä voisimme sopia hyvin yhteen. Ja ettei Simon Andreksenpoika ollut sopiva mies hänelle."
"Minä olen sanonut ja minä olen sanonut", kivahti täti. "Minä olen sanonut niin paljon elämäni aikana. — En ymmärrä, miten olet voinut saada tahtosi läpi Kristiinaan nähden noin helpolla. Monta kertaahan te ette ole voineet edes tavata toisianne. Enkä minä olisi uskonut tuon neidon olevan helpolla otettavissa —"
"Tapasimme Oslossa", sanoi Erlend. "Sitten hän oli käymässä, setänsä luona Gerdarudissa. Hän tuli metsään tapaamaan minua." Erlend katsoi alas ja sanoi hyvin hiljaa: "Me saimme olla yksin siellä —."
Aashild-rouva kavahti pystyyn. Erlend taivutti päänsä vielä alemma.
"Ja siitä pitäen — hän oli ystäväsi, niinkö", kysyi Aashild-rouva epäuskoisesti.
"Niin", Erlend hymyili herkästi ja väristen. "Siitä pitäen olimme ystäviä. Eikä hän ollut kovin vastaan — mutta syytön hän on silti. Silloin hän tahtoi minun viemään itsensä pois — hän ei halunnut takaisin omaistensa luokse —"
"Mutta sinä et tahtonut?"
"En, tahdoin koettaa saada hänet vaimokseni hänen isänsä suostumuksella?"
"Onko siitä kauan", kysyi Aashild-rouva.