Erlend istui ajamassa. Kristiina meni hänen luokseen:
"Tällä kertaa, Erlend, saat koettaa lähettää minulle sanan matkan menosta ja siitä, miten sinun asiasi käyvät."
Toinen rutisti hänen kättään niin, että Kristiina luuli veren purskahtavan kynsien juuresta:
"Vieläkö sinä rohkenet pysyä minussa, Kristiina?"
"Vielä", vastasi tämä ja lisäsi kotvasen kuluttua: "kaikkeen tähän olemme syypäät yhteisesti — minä kiihoitin sinua, sillä tahdoin hänen kuolemaansa."
Aashild-rouva ja Kristiina seisoivat katsoen ajajien jälkeen. Reki oli milloin ylhäällä kinoksen harjalla, milloin syvällä lumessa. Se hävisi näkyvistä eräässä alankopaikassa — ja tuli esille kauempana valkoisella kukkulalla. Mutta sitten miehet ajoivat erään töyrään varjoon ja katosivat kokonaan.
Molemmat naiset istuivat uunin edessä selkä tyhjään sänkyyn päin, josta Aashild-rouva oli kantanut vaatteet ja oljet ulos. He tunsivat molemmat, että se seisoi siinä ammollaan ja tuijotti heitä.
"Tahdotko nukkua kodassa yöllä", kysyi Aashild-rouva kerran.
"Eikö tuo liene sama, missä me nukumme", sanoi Kristiina.
Aashild-rouva lähti ulos ilmaa katsastamaan.