Keskiyön aikaan tämä heräsi ja näytti kärsivän kovia tuskia. Silloin hän pyysi Kristiinaa ottamaan esiin kirjan Neitsyt Maarian ihmeistä, jonka Sira Eirik oli lainannut veli Erlendille, ja käski hänen lukea siitä.
Kristiina oli tottumaton lukemaan ääneen, mutta hän kävi istumaan vuodeportaalle ja asetti kynttilän viereensä; hän nosti kirjan polvelleen ja luki niin hyvin kuin osasi.
Vähän ajan kuluttua hän näki sairaan purevan hampaat yhteen; tämä rutisti kuivettuneet kätensä nyrkkiin kipujen ahdistaessa.
"Siltä minusta nyt tuntuu. Mutta tiedän, että Jumala on tehnyt minut lapseksi jälleen ja pyörittelee minua sinne ja tänne —.
"— Muistan erään kerran, jolloin olin pieni — nelitalvinen epana — ja olin lähtenyt kotoa metsään. Eksyin siellä ja olin kadoksissa monta päivää —. Äitini oli niiden miesten mukana, jotka löysivät minut, ja kun hän otti minut syliinsä, puri hän minua niskaan, muistan sen hyvin. Silloin luulin hänen tekevän sen siksi, että hän oli vihainen minulle, mutta myöhemmin ymmärsin paremmin.
"Nyt kaihoan itse ulos tästä metsästä. On kirjoitettu: 'jättäkäät kaikki ja seuratkaat minua', mutta maailmassa on ollut niin paljon sellaista, jota minä en ole ollut halukas jättämään —"
"Tekö, isä?" kysyi Kristiina. "Olen aina kuullut kaikkien sanovan, että te olette ollut puhtauden ja köyhyyden ja nöyryyden esikuva —"
Munkki hymyili:
"Sinä nuori ihmislapsi et kai ymmärrä maailmassa olevan muita viettelyksiä kuin nautinnon ja rikkauden ja vallan. Minä sanon sinulle, nämät ovat pieniä näperöitä, joita tapaa tien laidassa, mutta minä, minä rakastin tietä — en maailman pieniä näperryksiä, vaan koko maailmaa. Jumala soi minulle armon rakastaa rouva Köyhyyttä ja rouva Puhtautta nuoruudesta asti, ja siksi minä luulin, että noiden kumppanien parissa olin oleva turvattu, ja sitten olen vaeltanut ja vaeltanut ja toivonut saavani vaeltaa kaikkia maailman teitä. Ja minun sydämeni ja ajatukseni ovat vaeltaneet nekin vaeltamistaan — pelkään eksyneeni usein harhateille hämärimmissä asioissa. Mutta nyt se on lopussa, Kristiina pieni, nyt minä tahdon kotiin, jossa saan riisua kaikki omat ajatukseni ja kuunnella ylipapin selviä sanoja siitä, mitä minun tulee uskoa ja ajatella synnistä ja Jumalan armosta —"
Hetken perästä hän nukkui. Kristiina istahti liedelle vaalimaan tulta. Mutta aamupuoleen, kun hän itse oli torkahtamaisillaan, sanoi veli Edvin äkkiä vuoteestaan: