"En ymmärrä, isä, millä minä olen ansainnut noin suuren rakkauden puoleltanne."
Munkki vastasi hiljaa:
"Minä olen usein ajatellut, Kristiina, että jos olisi sallittu niin, että me olisimme tavanneet useammin, olisi sinusta voinut tulla hengellinen tyttäreni."
"Tarkoitatteko, että te silloin olisitte johdattanut minua siten, että mieleni olisi taipunut luostarielämään", kysyi Kristiina. Ja hän lisäsi tuokion kuluttua: "Sira Eirik painoi mieleeni, että ellen saisi isäni suostumusta avioliittoon Erlendin kanssa, oli minun paras liittyä hengelliseen sisaruskuntaan, katuakseni syntejäni —"
"Minä olen usein rukoillut, että sinussa heräisi kaipaus luostarielämään", sanoi veli Edvin. "Vaan en enää sen jälkeen kun sanoit tuon asian, tiedäthän mitä tarkoitan. Olisin tahtonut, että sinä olisit tuonut seppeleesi Jumalalle, Kristiina —"
Heidän tultuaan Jørundgaardiin täytyi veli Edvin kantaa sisään ja peittää vuoteeseen. Hänet pantiin vanhaan talvitupaan ja häntä hoidettiin parhaimman mukaan. Hän oli hyvin sairas ja Sira Eirik tuli häntä tervehtimään, tuoden lääketarpeita ruumiille ja sielulle. Mutta pappi sanoi, että vanhusta vaivasi syöpä, ja ettei tällä ollut pitkältä elon aikaa. Veli Edvin arveli itse, että kun hän vähän pääsisi vahvistumaan, lähtisi hän jälleen etelää kohden, koettaen ehtiä luostariinsa. Sira Eirik sanoi toisille, ettei hän luullut sitä mahdolliseksi.
Koko Jørundgaardin väki tunsi, että munkin mukana oli taloon tullut suuri rauha ja ilo. Ihmiset juoksivat kaiken päivää kartanon ja pirtin väliä, eikä milloinkaan puuttunut tarjokkaita valvojiksi sairaan luona. Hänen ympärilleen kerääntyi jokainen joka suinkin kerkesi kuuntelemaan, miten Sira Eirik luki kuolevalle pyhistä kirjoista, ja puhelemaan veli Edvinin kanssa hengellisistä asioista. Ja vaikka paljon jäi hämäräksi siitä, mitä hän puhui, hänellä kun oli sellainen tapa puhua, tuntui kaikista kuitenkin siltä kuin heidän sielunsa olisi vahvistunut ja saanut virvoitusta, sillä kaikki ymmärsivät, että veli Edvin oli täynnä rakkautta Jumalaan.
Mutta munkki halusi myös mielellään kuulla kaikenlaista muuta, hän kyseli laakson kuulumisia ja antoi Lauritsan kertoa katovuodesta. Tämä tiesi siellä olleen sellaistakin väkeä, joka ahdingossaan oli turvautunut huonoihin keinoihin ja kääntynyt sellaisten auttajien puoleen, joita kristityn ihmisen täytyi karttaa. Vähän matkan päässä, läntisen tunturin laidassa, oli muutamia isoja valkoisia kiviä, jotka olivat muodoltaan kuin ihmisen salatut kalut, ja jotkut miehet olivat langenneet uhraamaan karjuja ja emäkissoja tuon iljetyksen edessä. Sira Eirik oli sitten saanut muutamia hurskaimpia ja rohkeimpia talonpoikia mukanaan sinne eräänä yönä, ja he olivat hakanneet palasiksi nuo kivet. Lauritsa oli ollut mukana ja tiesi todistaa niiden olleen kokonaan verellä tahritut, ja ympäriltä oli löytynyt luita ja jätteitä. — Ja ylhäällä Heidalissa kuului kansa pakoittaneen erään vanhan eukon istumaan ulkona maakiven päällä loukuttaen vanhoja rohtimia kolmena torstaiyönä peräkkäin.
* * * * *
Eräänä yönä istui Kristiina yksin veli Edvinin luona.