Kristiina näki tien laidassa tumman hahmon yhdessä sykkyrässä — ja pelästyi ensin. Ilkeä pelko, jota hän oli alkanut tuntea ihmisiä kohtaan ratsastaessaan yksin, ei näkynyt tahtovan väistyä. Mutta sitten hän ajatteli, että tuo mytty saattoi olla joku sairastunut matkamies, ja kun hän oli saanut hevosen talttumaan, hän käänsi sen ja ratsasti takaisin, kysyen sitten oliko siinä kuka?
Mytty käännähti vähän ja ääni sanoi:
"Taidat olla sinä, Kristiina Lauritsantytär —"
"Veli Edvin, sinäkö se olet", kysyi Kristiina hiljaa. Hän oli jo alkanut uskoa näkyään harhakuvaksi tai joksikin paholaisen tempuksi. Nyt hän laskeutui hevosen selästä ja meni hänen luokseen; se oli todellakin munkkivanhus, joka ei voinut nousta omin neuvoin maasta.
"Rakas isä — miten te olette vaeltamassa tämmöiseen vuodenaikaan?" kysyi Kristiina ällistyneenä.
"Ylistetty olkoon Jumala, että hän lähetti sinut tänne tänä iltana", sanoi munkki. Kristiina näki hänen tutisevan kauttaaltaan. "Pyrin luoksenne pohjoiseen, vaan en jaksanut kulkea pitemmälle tänään. Luulin jo olevan Jumalan tahdon, että minun tuli varustautua kuolemaan niillä teillä, joita olen kuljeksinut ikäni kaiken. Mutta minä olisin tahtonut synninpäästön ja viimeisen voitelun. Ja olisin tahtonut nähdä vielä kerran sinut, tyttäreni —"
Kristiina auttoi munkin hevosensa selkään; hän talutti sitä suitsista ja tuki häntä. Pahoitellessaan, että Kristiinan jalat nyt kastuivat sohjossa, hän välillä vaikeroi hiljaa tuskasta.
Hän kertoi olleensa Eyabussa joulusta saakka; muutamat rikkaat talonpojat olivat luvanneet katovuoden aikana koristaa kirkkonsa uuteen asuun. Vaan työ oli sujunut hitaasti, hän oli sairastellut talvella — vatsassa oli jotakin vikaa, hän oli ylenantanut verta, eikä hänelle käynyt syönti. Itse hän luuli, ettei hänellä ollut pitkiä aikoja jälellä, ja ikävöi nyt luostariinsa, jossa hän olisi tahtonut kuolla veljien parissa. Mutta hänelle oli sitten tullut ikävä pohjoiseen tämän viimeisen kerran, ja niin hän oli seurannut sen Hamarilaisen pappismunkin matkassa, joka oli määrätty Roaldstadin pyhiinvaeltajamajataloon isännäksi. Fronista eteenpäin hän oli kulkenut yksin.
"Kuulin sinut kihlatun", hän sanoi, "tuon miehen kanssa —. Ja silloin minut valtasi halu saada nähdä sinut. Minusta tuntui niin vaikealta, että tuo kohtaus kirkossamme olisi ollut viimeisemme. Mieleni on ollut niin raskas siitä, Kristiina, että sinä olit joutunut pois rauhan tieltä —"
Kristiina suuteli munkin kättä ja sanoi: