Silloin he pääsisivät ulos kävelemään yhdessä, saisivat puhella yhdessä kuin entisinä aikoina, ja eiköhän tuo varjo sitten häviäisi, joka oli tullut heidän välilleen pitkän eron aikana, jolloin kumpikin oli kulkenut omia teitään ja kantanut yksin kannettavansa.

* * * * *

Pääsiäisenä oli Simon Andreksenpoika vaimoineen Formossa. Kristiina näki heidät kirkossa. Simonin vaimo ei seisonut kaukana Kristiinasta.

Hänen täytyi olla vanhempi Simonia, ajatteli Kristiina — kolmissakymmenissä. Halfrid-rouva oli hento, hieveröinen ja laiha, mutta hänellä oli ihmeen miellyttävät kasvot. Jopa hänen hiustensa valju ruskea väri, niiden aaltoillessa esiin hunnun alta, oli jotenkin niin pehmeä, ja silmät olivat täynnä lempeyttä; ne olivat suuret ja harmaat ja niissä kimalteli pieniä kultapisaroita. Jokainen hänen kasvojensa juonne oli hieno ja neitseellinen — mutta hänen ihonsa oli vähän harmaankellahtava, ja kun hän aukaisi suunsa, näkyi ettei hänellä ollut hyvät hampaat. Hän ei ollut vahvan näköinen ja kuului olevankin kivuloinen — oli ollut hyvin heikkona jo monta kertaa. Kristiina ihmetteli, minkälaiselta Simonista mahtoi tuntua elää hänen kanssaan.

Jørundgaardin väki ja Formolaiset olivat joskus tervehtineet toisiansa kirkonmäen yli, mutta eivät olleet ruvenneet puheisiin toistensa kanssa. Mutta kolmantena pääsiäispäivänä oli Simon kirkossa ilman vaimoansa. Silloin hän meni Lauritsan luo ja he puhelivat vähän aikaa. Kristiina kuuli heidän mainitsevan Ulvhildin nimen. Sen jälkeen hän puhui Ragnfridin kanssa. Ramborg, joka seisoi äidin vieressä, sanoi ääneen: "Minä muistan sinut — minä tiedän kuka sinä olet." Simon kohotti lapsen maasta ja pyöräytti häntä ilmassa: "Olet tehnyt kauniisti, Ramborg, kun et ole unohtanut minua." Kristiinaa hän tervehti vain matkan päästä. Eivätkä vanhemmat maininneet jälkeenpäin mitään tapaamisesta.

Mutta Kristiina ajatteli sitä koko joukon. Oli kuitenkin ollut omituista nähdä Simon Darre naineena miehenä. Se herätti eloon niin monenlaista vanhaa: hän muisti oman sokean ja alamaisen lempensä Erlendiin. Nyt se oli hiukan toisenlainen. Hän ajatteli, oliko Simon mahtanut kertoa vaimolleen miten he olivat tulleet eronneiksi — mutta sen hän tiesi, ettei tämä ollut tehnyt sitä "isän tähden", tuumi hän pilkallisesti. Tuntui niin kumman vaivaiselta, että hän yhä eli naimatonna vanhempiensa kodissa. Mutta kihloissa he olivat, Simonin kelpasi katsella, että he olivat vieneet tahtonsa läpi. Olipa Erlend tehnyt vaikka mitä, hänessä hän oli pysynyt uskollisesti, eikä Kristiina ollut ollut löyhä eikä petollinen.

* * * * *

Eräänä iltana aikaisin keväällä oli Ragnfridilla asiaa etelään Vanhan Gunhildin luo, joka ompeli turkiksia. Ilta oli kaunis, ja Kristiina kysyi eikö hän saanut lähteä sinne; viimein hän sai luvan, koska miehillä oli kaikilla kiire.

Aurinko oli laskenut ja kultaisen vihreälle taivaalle nousi maasta hieno huuru. Kristiina kuuli joka kavion astunnalla hiljaisen ripsahduksen, kun riite murtui ja ja vesi purskahti ympäri. Mutta lepiköstä tien varressa kuului lintujen riemukas laulu sointuvana ja keväisen täytenä hämärässä.

Kristiina ratsasti hyvää vauhtia, hän ei ajatellut juuri mitään, hänestä tuntui vain hyvältä saada olla taas kerran yksin pitkästä aikaa. Hän ajoi katse kiintyneenä uuden kuun sirppiin, joka oli painumassa tunturinharjaa kohden toisella puolen laakson. Ja niin hän oli vähällä lentää satulasta, kun hevonen äkkiä hypähti sivuun ja kohosi pystyyn.