Ragnfrid oli valinnut häähuoneeksi tämän rakennuksen osaksi siitä syystä, että se oli pienin — he saattoivat majoittaa useampia vieraita uuteen ylistupaan, se oli sama, joka heillä oli ollut makuuhuoneena kesäisin kun Kristiina oli pieni, ennenkuin Lauritsa oli saanut oikean ison uuden kartanorakennuksen, jossa he nyt asuivat kesät sekä talvet. Mutta vanha tupa oli sitäpaitsi melkein kaunein rakennus koko pihamaalla, sen jälkeen kun Lauritsa oli laittanut sen kuntoon — se oli ollut kallistumaisillaan heidän muuttaessaan Jørundgaardiin. Se oli mitä kauneimmilla puuleikkauksilla somistettu päältä sekä sisältä, ja ellei ylistupa ollutkaan suuren suuri, oli se sitä helpompi koristaa kauniiksi matoilla, kudoksilla ja nahoilla.
Morsiusvuode seisoi valmiina silkkipäällisine patjoineen, ja sen ympärille oli ripustettu kauniita kudoksia ikäänkuin teltaksi; nahkojen yli oli levitetty kirjailtu silkkivaate. Ragnfrid ripusti toisten kanssa kuviovaatteita seinille ja järjesteli pieluksia penkeille.
Kristiina istui selkätuolissa, joka oli kannettu ylös. Hän oli puettu purppuranpunaiseen morsiuspukuunsa. Suuret soljet pitivät sitä kiinni rinnuksista ja kiinnittivät keltaisen silkkipaidan kaulusta; hänen keltaisten silkkihihojensa ympärillä kimalsivat kultaiset rannerenkaat. Kullattu hopeavyö oli kierretty kolmeen kertaan hänen uumiensa ympäri ja kaulassa ja povella kellui ketju ketjun vieressä, uloinna isän vanha kultainen vitja suurine pyhäinjäännösristeineen. Hänen kätensä, jotka lepäsivät helmassa, olivat raskaat sormuksista.
Aashild-rouva seisoi tuolin takana harjaten hänen upeaa kullanruskeata tukkaansa.
"Huomenna se on oleva hajallaan viimeisen kerran", sanoi hän hymyillen, solmien punaiset ja vihreät silkkinauhat, joiden piti tukea kruunua, Kristiinan päähän. Sitten kerääntyivät naiset morsiamen ympärille.
Ragnfrid ja Skogin Gyrid ottivat pöydältä Gjeslingien suuren morsiuskruunun. Se oli kokonaan kullattu, sen särmät päättyivät risteihin ja apiloihin, ja kehä oli koristettu vuorikristalleilla.
He painoivat sen morsiamen päähän. Ragnfrid oli kalvas ja hänen kätensä vapisivat hänen sitä tehdessään.
Kristiina nousi hitaasti. Herra Jeesus, miten raskaalta kaikki tämä kulta ja hopea tuntui! — Silloin tarttui Aashild-rouva hänen käteensä ja talutti hänet ison vesiastian ääreen, — morsiusneitojen aukaistessa oven ulos, että aurinko pääsisi valaisemaan tupaa.
"Katso nyt kuvaasi, Kristiina", sanoi Aashild-rouva, ja Kristiina kumartui vesivadin yli. Hän näki omien kasvojensa ilmestyvän pintaan, näki kultakruununkin päänsä päällä. Ympärillä häilyi vaaleita ja tummempia varjoja hän juohdutteli mieleensä jotakin — luuli sitten pyörtyvänsä — ja tarttui vesiastian laitaan. Silloin laski Aashild-rouva kätensä hänen kädelleen ja puristi kyntensä niin lujaan Kristiinan käteen, että se teki kipeää ja Kristiina tointui.
Alhaalta sillalta kuului torventoitahduksia. Kartanolta huudettiin heille, että sulhassaatto oli tulossa. Naiset taluttivat Kristiinan ulkoparvelle.