Kristiina makasi vähän aikaa hiljaa, horteeseen vajoamassa. Oli niin outoa kuulla mainittavan ääneen sitä, mikä oli ollut hänen ajatuksissaan kolme kuukautta ja enemmänkin, ilman että hän oli voinut puhua siitä sanaakaan kenellekään. Mutta se auttoi vain tuokioksi.
"Minä ajattelen häntä, jonka täytyi antaa elämänsä siitä, että rakasti Erlendiä", kuiskasi hän vapisten.
"Sinä saat ehkä antaa elämäsi ennenkuin on puoli vuotta kulunut", sanoi Aashild-rouva tuikeasti. "Iloitse niin kauan kuin voit. —
"Mitä minun pitää sanoa sinulle, Kristiina", sanoi vanhus avutonna, "oletko menettänyt kaiken rohkeutesi? Vielä teille tulee sekin aika, jolloin molemmat saatte maksaa siitä, mitä olette ottaneet etukäteen — muuta älä luulekaan."
* * * * *
Mutta Kristiinasta tuntui kuin hänen päässään olisi kulkenut vyöry vyöryn jälkeen, kaikki sortui maahan, mitä hän oli rakentanut Haugenin kauhunpäivän jälkeen. Ensi ajasta asti, jolloin hän vain hurjasti ja sokeasti oli päättänyt kestää, kestää päivän kerrallaan. Ja hän oli kestänyt, kunnes paha oli helpottanut — ja lopuksi kokonaan hellittänyt, jolloin hän oli karkoittanut luotaan kaikki ajatukset paitsi yhden ainoan, sen että nyt vihdoinkin olivat tulossa heidän häänsä, Erlendin häät.
Hän ja Erlend olivat rinnatusten polvillaan häämessun aikana. Mutta kaikki oli kuin näköhouretta kynttilät, kuvat, välkkyvät kirkkokalut, valkopukuiset papit ja kuoriviitat. Kaikki ihmiset, jotka olivat tunteneet hänet kasvavana nekin olivat kuin unikuvia, seisoessaan siinä, täyttäen kirkon vieraissa juhlatamineissaan. Mutta Bjørn-herra seisoi pylvästä vasten katsoen heitä kuolleilla silmillään, ja Kristiinasta tuntui kuin tuon toisenkin kuolleen olisi täytynyt palata takaisin ja seista hänen vieressään.
Hän koetti katsoa ylös Pyhän Olavin kuvaan tämä seisoi punaposkisena ja kauniina kirveeseensä nojaten ja tallaten omaa syntistä ihmisolemustaan jalkojensa alla — mutta hänen katseensa harhautui taas herra Bjørniin.
Ja tämän lähellä näki hän Eline Ormintyttären kuolleet kasvot, jotka tuijottivat heihin välinpitämättöminä. He olivat tallanneet hänet jalkojensa alle päästäkseen tänne — ja tämä soi sen heille.
Hän oli noussut haudasta ja vierittänyt päältään kaikki ne kivet, jotka Kristiina oli koettanut kasata hänen päälleen. Erlendin hukatun nuoruuden, Erlendin kunnian ja menestyksen, Erlendin ystävien suosion, Erlendin sielun autuuden. Kuollut ravisti sen kaiken päältään. Hän tahtoi minut ja minä tahdoin hänet, virkkoi Eline. Minä olen maksanut siitä, hän saa maksaa osansa, ja sinä saat kunhan aikasi tulee. Kun synti on kypsynyt, siittää se kuoleman. —