Hänestä tuntui, että hän oli polvillaan Erlendin kanssa kylmällä kivellä. Tämä oli polvillaan Kristiinan vieressä punaiset paloarvet kalpeissa kasvoissaan, hän itse oli polvillaan painava morsiuskruunu päässä, tuntien raskaan, musertavan painon kohdussansa — synnintaakan. Hän oli leikkinyt ja ilvehtinyt syntinsä suhteen, katsonut sen lapsenloruksi. Pyhä Neitsyt — pian oli tuleva aika, jolloin se oli lepäävä hänen edessään täysin kehittyneenä, katsova häneen elävin silmin, antava hänen nähdä synnin poltinmerkit, synnin kauhistuttavan rampuuden, takova koukistunein sormin hänen rintojaan. Synnytettyään lapsensa, nähtyään syntinsä merkit sen ruumiissa ja rakastaessaan sitä, kuten oli rakastanut syntiään, kas silloin oli synti oleva loppuun leikitty.
Kristiina ajatteli, että jos hän huutaisi nyt, niin kuuluisi se halki kirkon, syvien, messuavien miesäänten yli — kaikuisi yli kaiken kansan. Tokkohan hän silloin pääsisi näkemästä edessään Elinen kasvot — mahtaisiko silloin syttyä elo tuon kuolleen miehen silmiin. Mutta hän puri hampaat yhteen.
— Pyhä kuningas Olavi, huudan sinua. Rukoilen apua sinulta, sinä taivaan armoitettu, koska tiedän sinun rakastaneen Jumalaa yli kaiken. Huudan sinua avukseni, että suojaisit viatonta lasta, joka on kohdussani. Käännä Jumalan viha pois viattomasta, käännä se minuun, aamen Ylimmäisen kalliissa nimessä —.
Entä minun lapseni, virkkoi taas Eline, viattomat nekin ovat, eikä niillä ole sijaa kristityiden maassa. Sinun lapsesi on siitetty huoruudessa samoin kuin minun lapseni. Et sinä voi vaatia sille oikeutta siinä maassa, josta tulet, enemmän kuin minäkään omilleni —.
— Pyhä Olavi, armahda sittenkin minua. Rukoile armoa pojalleni, ota hänet suojelukseesi, niin olen kantava hänet kirkkoosi avojaloin, olen kantava sinulle kultaisen otsavanteeni ja asettava sen alttarillesi, jos tahdot auttaa minua —.
Hänen kasvonsa olivat kuin kivestä, niin hänen täytyi taistella pysyäkseen levollisena, mutta hänen ruumiinsa vavahteli ja tempoili hänen ollessaan polvillaan ja tullessaan vihityksi Erlendiin.
Ja nyt hän istui tämän rinnalla kotona pöydän päässä ja tajusi kaiken ympärillä olevan vain niinkuin kuumeisen hourekuvan.
Tuossa olivat harpunsoittajat ja viuluniekat toimessa, laulua ja vingutusta kuului alhaalta ja ulkoa. Pihalta tulvi punainen hohde, kun ovea avattiin, ja siitä kannettiin astioita ulos ja sisään.
Ihmiset nousivat pöydästä, hän seisoi isän ja Erlendin välissä. Isä kuulutti kovalla äänellä antaneensa nyt tyttärensä Kristiinan vaimoksi Erlend Nikulauksenpojalle. Erlend kiitti appeaan ja kaikkia kelpo vieraita, jotka olivat kokoontuneet kunnioittamaan häntä ja hänen vaimoaan.
Kristiinan tuli istua, sanottiin, ja Erlend laski hänen helmaansa morsiuslahjansa. Sira Eirik ja herra Munan Baardinpoika käärivät auki kirjeen, josta he lukivat välipuheen. Sulhaspojat nousivat seisomaan keihäät ojossa ja iskivät ne maahan lukemisen välissä ja lahjoja annettaessa ja rahapusseja pöydälle laskettaessa.