Sisäänkannetut löysät pöydät siirrettiin syrjään, Erlend talutti hänet keskilattialle ja he alkoivat tanssia. Sulhaspojat ja morsiusneidot ovat liian nuoria meille, ajatteli Kristiina — kaikki ne, jotka olivat nuoria meidän ijällämme, ovat hajonneet kauas näiltä mailta; miten me olemme voineet palata takaisin tänne?
"Sinä olet niin omituinen, Kristiina", kuiskasi Erlend tanssiessa. "Minua peloittaa, Kristiina — etkö sinä ole iloinen —"
* * * * *
He kulkivat rakennuksesta toiseen tervehtien vieraitaan. Kaikissa huoneissa paloi paljon kynttilöitä ja joka paikka oli täynnä väkeä; juotiin, laulettiin ja tanssittiin. Kristiinasta tuntui aivan kuin hän ei olisi ollutkaan kotona — hän oli kokonaan kadottanut tajun ajasta — tunnit ja kohtaukset liittyivät toisiinsa niin kummallisen irtonaisina.
Syysyö oli leuto; tanhun allakin oli soittajia, siellä tanssittiin riu'un ympärillä. Heille huudettiin, että sulhasen ja morsiamen piti yhtyä heidänkin leikkiinsä, ja he tanssivat Erlendin kanssa kylmässä, kosteassa ruohossa. Oli kuin se olisi herättänyt hänet ja selvittänyt hänen ajatuksiaan.
Pimeässä häilyi vaalea usvahuntu yläpuolella joen kohinan. Tunturit seisoivat sysimustina tähtikirkasta taivasta vasten.
Erlend talutti hänet tanssista — rutisti hänet itseään vasten pimeässä parven portaiden alla.
"En ole saanut sanotuksi sinulle kertaakaan — miten olet kaunis, kaunis, ja suloinen. Poskesi hohtavat kuin tuli —", hän puristi samassa poskensa Kristiinan poskea vasten, "Kristiina, mikä sinun on —?"
"Minua väsyttää niin kauheasti", kuiskasi tämä takaisin.
"Pian pääsemme nukkumaan", sanoi sulhanen luoden katseensa ilmaan. Linnunrata oli kääntynyt ja kulki melkein pohjoisesta etelään. "Muistatko, ettemme ole nukkuneet toistemme rinnalla muuta kuin tuon ainoan yön Skogissa, jolloin minä olin luonasi —"