Ragnfrid itki taas. "Minä en huomannut pettäväni sinua. Olin itse tullut niin petetyksi ja loukatuksi. Kukaan ei ollut säästänyt minua. Sinut tuotiin meille — minähän näin sinut vain kolme kertaa ennen kuin meidät vihittiin — minusta sinä olit vasta poika, punaposkinen ja vaaleaverinen poika — niin nuori ja lapsellinen —"
"Niin olin", sanoi Lauritsa ja hänen ääneensä tuli hiukan enemmän sointua. "Ja siksi olisin uskonut, että sinun, joka olit nainen, olisi pitänyt pelätä enemmän — pettää minua, joka oli niin nuori, etten mitään ymmärtänyt —"
"Myöhemmin aloin ajatella siten", sanoi Ragnfrid itkien. "Kun opin tuntemaan sinut. Pian tuli aika, jolloin olisin antanut sieluni, jos olisin saanut tehdyn tekemättömäksi."
Lauritsa istui vaiti ja liikkumatta; silloin sanoi taas vaimo:
"Sinä et kysy mitään?"
"Mitä se hyödyttäisi. Se oli kai hän — jonka hautaussaaton kohtasimme Feginsbrekkassa, kun kannoimme Ulvhildia Nidarosiin —"
"Niin", sanoi Ragnfrid. "Meidän täytyi astua tiepuoleen. Minä näin hänet paareilla — pappien ja munkkien ja asestettujen miesten saattamana. Kuulin heidän sanovan hänen kuolleen hyvän kuoleman — sopineen Jumalan kanssa. Rukoilin seisoessamme siinä Ulvhildin paarit välillämme, että minun syntini ja suruni laskettaisiin hänen jalkojensa juureen viimeisellä tuomiolla —"
"Niinpä kai", sanoi Lauritsa ja hänen äänessään oli taas äskeinen ivallinen sointu.
"Sinä et tiedä kaikkea", sanoi Ragnfrid, jääkylmänä epätoivosta. "Muistatko, että hän kävi luonamme Skogissa ensimmäisenä talvena naimisissa ollessamme —"
"Muistan", vastasi mies.