Asianlaita oli sellainen, että Lauritsa viihtyi hyvin tämän pikkuväen parissa, joka raivasi ja hoiteli uutismaita takalistolla; heidän seurassaan hän oli aina iloinen ja leikkisä. Hän keskusteli heidän kanssaan metsäneläimien tavoista ja retkistä ja monenmoisesta taikuudesta, jota oli havaittu niillä mailla. Ja hän auttoi heitä auliisti neuvoilla ja töillä, tarkasti kipeän karjan, seurasi miehiä pajaan ja hakkuutöihin eikä säästänyt suunnattomia ruumiinvoimiansa, kun joku kivi tai juurikko istui liian tiukassa. Siksi nämä ihmiset aina ilolla ottivat vastaan Lauritsa Bjørgulfinpojan ynnä tämän ison, punertavan oriin Guldsveinenin, joka oli hänen ratsuhevosensa. Se oli komea eläin, karva kiiltävä kuin peili, harja ja häntäjouhet valkoiset ja silmät vaaleahkot — se oli voimakas ja rohkea, kuulu kautta laakson, mutta Lauritsalle lempeä kuin lammas; tämä sanoikin rakastavansa sitä niinkuin nuorempaa veljeä.
Ensimmäinen tehtävä oli lähteä katsomaan Heimhaagenin vartioroviota. Sillä kovina sota-aikoina, satakunta vuotta sitten ja enemmänkin, olivat talonpojat joissakin paikoin laaksojen varsilla alkaneet rakentaa tuntureille rovioita, jotka muistuttivat rannikkoseudun merkkitulia; nämä laaksojen vartiotulet eivät vain kuuluneet vakituiseen maanpuolustukseen. Niitä hoiteli talonpoikaisjärjestö, ja näiden kahden veljeksen oli määrä pitää sitä vuoronperään kunnossa.
Heidän saapuessaan ensimmäiselle laitumelle päästi Lauritsa irti kaikki hevoset, kuormajuhtaa lukuunottamatta, ja nyt alkoi jyrkkä kiipeäminen jalkapolkua ylös. Ei kestänyt kauan, ennenkuin metsä muuttui raivaamattomaksi. Suuret hongat seisoivat paljaina kuin luiset rangat veteliköissä — ja Kristiina näki kaikkialla alastomia kalliohuippuja taivaankantta vasten. Pitkät matkat kävi kulku vieremien välitse ja väliin juoksi vuoripuro polun uomassa, joten isän täytyi kantaa häntä. Tuuli puhalsi raittiisti ja esteettömästi täällä ylhäällä, ja maa oli sinisenään mustikoita. Mutta Lauritsa sanoi, etteivät he nyt voineet jäädä niitä poimimaan. Arne juoksenteli milloin ensimmäisenä, milloin viimeisenä, taittoi marjanvarsia Kristiinalle ja kertoi kenen mikin laidun oli, jonka he metsässä sivuuttivat — sillä koko Høvringsvangen kasvoi metsää siihen aikaan.
Nyt he seisoivat viimeisen pyöreän ja paljaan tunturikupuran alla ja näkivät ilmaa vasten suuren hirsirovion ja alempana kalliokielekkeen alla vartiokojun.
Kiivettyä tunturin laelle tarttui tuuli heihin ja heidän vaatteisiinsa — Kristiinasta tuntui ihan siltä, kuin jokin täällä ylhäällä asuva elävä olento olisi ottanut heidät vastaan ja tervehtinyt heitä. Tuuli vinkui ja tohahteli heidän kulkiessaan Arnen kanssa sammallaattoja pitkin. Lapset kävivät istumaan erään kielekkeen nokkaan ja Kristiina tuijotti ympärilleen silmät ihmetyksestä pyöreinä — hän ei ollut ikinä kuvitellut maailmaa niin suureksi ja laveaksi.
Kaikkialla oli metsänpeittämiä pörhöisiä tunturikönkäitä; laakso oli vain kuin rako mahtavien tunturien lomassa ja sivulaaksot olivat vielä ahtaampia rakoja; niitä oli monta, mutta sittenkin jäi niiden luku vähäiseksi vuorimaailman rinnalla. Joka puolelta työntyi metsän peitosta harmaita kallioita, jotka kasvoivat kirjavanaan keltaista jäkälää, ja kaukana taivaan reunassa päilyi sinitunturi valkoisine lumijuovineen, sekaantuen harmaansinisiin ja valkoisiin kesähattaroihin. Mutta luoteessa, lähellä heitä — ihan tuossa laidunmetsän takana — oli kummallinen röykkiö mahtavia kallioita, joiden syrjiin oli kasaantunut uutta lunta. Kristiina ymmärsi niiden tarkoittavan Raanekampeneita, joista hän oli kuullut kerrottavan, sillä ne muistuttivat selvästi suurta sikalaumaa, joka oli menossa sisämaahan, takapuoli kirkonkylää kohti. Ja kuitenkin sanoi Arne sinne olevan puolen päivän ratsastusmatkan.
Kristiina oli luullut, että kunhan hän vain pääsisi yli kotitunturin laidan, ilmestyisi sieltä heti toinen kylä, samanlainen kuin heidän oma kylänsä, jossa oli taloja ja kartanoita; ja häntä kouraisi niin kummasti sydänalasta kun hän huomasi, kuinka pitkät matkat oli ihmisasuntojen välillä. Hän näki laakson pohjalla pilkoittavat pienet vihreät ja keltaiset täplät ja pikkuruiset aukeat tunturimetsässä harmaine talopilkkuinensa; hän alkoi laskea niitä, mutta päästyään kolme kertaa kahteentoista ei hän enää jaksanut pitää mielessään niiden lukua. Ja kuitenkin olivat ihmisasumukset kuin tyhjä nolla tuntureiden keskellä.
Kristiina tiesi, että isoissa metsissä oli susia ja karhuja ja että tunturien sisällä oli peikkojen ja maahisten ja keijukaisten asunto, ja häntä alkoi peloittaa, sillä kukaan ei tiennyt paljonko niitä saattoi olla, mutta varmaan niitä oli paljon enemmän kuin ihmisiä. Silloin hän huusi isää, mutta tämä ei tuulessa kuullut hänen ääntään — hän oli vierittämässä miesten kanssa isoja kiviä ylös harjanteelle hirsirovion tueksi.
Mutta Isrid tuli lasten luokse ja näytti Kristiinalle, missä Vaagen länsitunturi oli. Ja Arne osoitti sormellaan Harmaatunturia, missä peuranajajat houkuttelivat pyydystettävän saaliinsa syviin hautoihin, ja missä kuninkaan haukanpyytäjät asuivat rauniomajoissa. Siihen toimeen halusi Arnekin antautua — mutta silloin hänen oli myöskin opittava harjoittamaan linnut metsästykseen — ja hän levitti kätensä kuin lähettäen haukan lentoon.
Isrid pudisti päätään.