"Se on rumaa elämää, Arne Gyrdinpoika — äidillesi olisi suuri suru jos rupeaisit haukanpyytäjäksi. Sinne ei pääse yksikään mies kohtaamatta pahimpia ihmisiä ja mellastelijoita, jotka ovat ihmistäkin pahemmat."
Lauritsa oli tullut heidän luokseen; hän oli kuullut viimeisen:
"Niin", sanoo hän, "siellä on useampia kuin yksi huonekunta, joka ei maksa veroa ja kymmenystä —"
"Niin, sinähän se olet nähnyt yhtä ja toista, Lauritsa", mairitteli Isrid. "Sinä, joka olet ollut niin kaukana tuntureilla."
"Olehan — olehan", sanoi Lauritsa venytellen. "Ehkäpä tiedän jotain — mutta ei minun mielestäni pidä puhua sellaisista. On suotava niille, jotka ovat kadottaneet rauhan ihmisten ilmoilla, se rauha, minkä nämä voivat löytää tunturien koloissa, se on minun ajatukseni. Ja minä olen kuitenkin nähnyt keltaisia peltoja ja kauniita heinäniittyjä siellä, missä ei kukaan tiedä laaksoa olevan — ja karjaa ja katraita, joista en tiedä, ihmistenkö ne olivat vai minkä —"
"Niin aivan", sanoo Isrid. "Karhu ja hukka saavat syyn sen karjan katoamisesta, joka ei tule takaisin karjatuvalle, mutta pahempia ryöväreitä tiedetään tunturilla piilevän kuin eläimet."
"Pahempiako sanot", kysyy Lauritsa ajatuksissaan, silittäen tyttären päätä. "Vuoren välissä, eteläpuolella Raanekampeneita, näin kerran kolme pikkupoikaa, suurin oli niinkuin tämä Kristiina tässä — niillä oli keltainen tukka ja nahkamekko yllä. Ne irvistivät minulle kuin sudenpennut ennenkuin juoksivat pois piiloon. Ei ole kovin kumma, jos joku köyhä äijä, jonka poikia ne olivat, haluaisi nitistää itselleen lehmän taikka pari —"
"Hohoo, on ne pentunsa sudella ja karhullakin", sanoo Isrid vihaisesti. "Etkä sinä säästä niitä, sinä Lauritsa, niitä etkä pentuja. Eivätkä ne kuitenkaan ole oppineet lakia tai kristinuskoa, kuten nuo ilkityöntekijät, joille sinä suot kaikkea hyvää —"
"Niinkö sinusta tuntuu, että suon heille kaikkea hyvää, jos soisin heille vähän parempaa kuin kaikista pahinta", sanoo Lauritsa, hymyn oirein. "Mutta tule nyt, niin saamme nähdä, minkälaisen evään Ragnfrid on valmistanut meille tällä kertaa." Hän tarttui Kristiinan käteen ja lähti taluttamaan tätä. Ja hän kumartui tämän yli ja sanoi hiljaa: "Ajattelin kolmea pikku veljeäsi, pikkarainen."
He kurkistivat vartiomajaan, mutta siellä haisi umpealta ja homehtuneelta. Kristiina kerkesi katsahtaa ympärilleen, mutta näki vain jonkun turvepenkin seinän vierustalla, avonaisen tulisijan keskilattialla ja tervatynnyreitä, tervaspuikkoja ja tuohuksia. Lauritsa tuumi, että syötäisiin mieluummin ulkona, ja alempaa koivuhaasta löytyi sievä, vihanta nurmi.