He purkivat kuormahevosen kantamukset ja heittäytyivät nurmelle. Ja Ragnfridin eväsreppu sisälsi runsaasti hyvää ruokaa — pehmeää leipää ja hienoa ohukaisleipää, voita, juustoa, läskiä ja ilmassa kuivattua peuranlihaa, rasvaista, keitettyä naudanrintaa, kaksi isoa nassakallista saksalaista olutta ja pieni leili simaa. Sitten leikattiin joutuin liha kappaleiksi ja jaettiin jokaiselle, Halvdanin, vanhimman miehistä, hieroessa tulta — oli turvallisempaa istua lämpimän ääressä täällä metsän sydämessä.
Isrid ja Arne nyhtivät kanervia ja tunturikoivun varpuja ja viskasivat niitä rovioon; kuului sähinää kun tuli nuoli tuoreet lehdet oksista, niin että pieniä valkoisia höytyviä lenteli korkealle lieskan punaiseen harjaan asti; savu pelmusi mustana ja sakeana seesteiselle taivaalle. Kristiina istui katsoen tuota; hänestä näytti siltä kuin tuli olisi iloinnut siitä, että se oli päästetty irti leikkimään ja teuhaamaan. Se oli toisenlainen täällä kuin kotona liedessä, jossa se sai palvella keitoksien tekoa ja valaista tupaa.
Hän istui nojautuen isäänsä toinen käsivarsi tämän polvella; isä antoi hänelle parhaita paloja niin paljon kuin hän tahtoi ja tarjosi olutta, minkä verran hän jaksoi juoda, sekä maistelutti ahkerasti simaleilin laidasta.
"Lapsi tulee niin juovuksiin, ettei jaksa kävellä takaisin karjatuvalle", sanoi Halvdan nauraen, mutta Lauritsa silitti tytön pyöreitä poskia:
"Onhan meitä silloin miehiä kantamaan häntä — juoma tekee hänelle hyvää — juo sinäkin, Arne — te, jotka olette kasvuiässä vielä, teille tekee jumalanvilja pelkkää hyvää — antaa tuoreen, punaisen veren ja makean unen, mutta ei herätä hulluutta ja mieletöntä menoa —"
Miehet kallistivat hekin syvään ja ahkerasti nassakoita; Isridkään ei ollut toisia huonompi, ja pian kuuluivat heidän äänensä ja tulen räiske ja ritinä kuin kaukaisena huminana Kristiinan korviin — hänen päänsä alkoi kallistua alas. Hän ymmärsi vielä sen, että toiset koettivat saada Lauritsaa kertomaan mitä outoja asioita hän oli nähnyt metsästysretkillään. Mutta tämä ei tahtonut ilmaista paljoakaan, ja Kristiinan mielestä tuntui niin turvalliselta ja hyvältä — ja hän oli niin kylläinen.
Isä istui pehmeä ohraleivän kimpale kädessään; hän vatvoi leivänkappaleita kunnes ne tulivat hevosen näköisiksi, sitten murensi hän särvintä hienoiksi suikuloiksi ja asetti ne hajasäärin leipähevosten selkään; sitten pani hän ne ratsastamaan reittään pitkin Kristiinan suuhun. Mutta pian Kristiinaa rupesi niin väsyttämään, ettei hän enää jaksanut avata suutaan eikä purra — ja sitten hän kellahti syrjälleen mäkeen ja vaipui uneen.
* * * * *
Herätessään hän huomasi olevansa pehmoisessa ja pimeässä, isän kainalossa — tämä oli käärinyt vaippansa heidän molempien peitoksi. Kristiina nousi istumaan, pyyhkäsi kasvoiltaan hien ja irroitti hilkan, että ilma pääsi kuivaamaan hänen kostean tukkansa.
Päivä oli varmaankin jo pitkällä, sillä auringonpaiste oli keltainen ja varjot olivat pidenneet ja painumassa kaakkoon. Tuulesta ei ollut enää tietoakaan; itikat ja sääsket lauloivat ja surisivat nukkuvien ympärillä. Kristiina istui liikkumatta, kynsi sääskenpuremia käsiään ja katsoi ympärilleen — vuorenköngäs heidän vieressään paistoi valkoisena sammaleesta ja keltaisena jäkälästä keskipäivän helteessä, ja myrskynkaatopuista rakennettu rovio haritti taivasta vasten kuin jonkin ihmeellisen eläimen luuranko.