Kristiinasta alkoi tuntua pahalta — oli niin kummallista nähdä kaikkien toisten nukkuvan keskellä kirkasta kesäpäivää. Jos hän kotona sattui heräämään yöllä, lepäsi hän turvallisesti kiinni äidin kyljessä, seinävaate toisella puolen. Hän tiesi räppänän ja salvan olevan kiinni suojaksi yötä ja myrskyä vastaan, ja ääntelyiden lähtevän ihmisistä, jotka nukkuivat makeasti taljojen ja patjojen sisässä. Mutta noita ihmismöykkyjä, jotka kellivät ympäri mäkeä pitkin sekä poikki, pienen mustan- ja valkoisenkirjavan tuhkakeon ympärillä, olisi voinut luulla vaikka kuolleiksi — mikä retkotti vatsallaan, mikä selällään polvet pystyssä, ja äänet, jotka heistä lähtivät, peloittivat Kristiä. Isä kuorsasi raskaasti, mutta Halvdanin hengitys vinkui merkillisesti nenässä. Ja Arne makasi syrjällään kasvot käsivartta vasten, välkkyvä, vaaleanruskea tukka hajallaan kanervikossa; hän nukkui niin hiljaa, että Kristiina alkoi pelätä hänen kuolleen. Hänen täytyi kumartua eteenpäin ja koetella häntä — silloin tämä hiljaa liikahti unissaan.
Kristiinan päähän pälkähti äkkiä, että he kukaties olivat nukkuneet yhden päivän yli ja että nyt oli toinen päivä — ja silloin hän säikähti niin kovasti, että ravisteli isää; mutta tämä vain örähti ja kuorsasi edelleen. Kristiinan omakin pää tuntui vielä raskaalta, mutta hän ei rohjennut paneutua nukkumaan. Siksi hän ryömi tuhkakasan ääreen ja sohi sitä kepillä — pohjalla hehkui vielä hiukan kypeneitä. Hän pisti siihen lisää kanervia ja risuja, joita keräsi ympäriltä, mutta ei uskaltanut mennä ulkopuolelle nukkuvien piirin hakemaan isompia oksia.
Silloin tömähti ja karahti tanner ihan hänen lähellään — Kristiinan sydän hypähti ja hän jähmettyi pelosta. Sitten hän näki puiden välissä jotakin punaista, ja Guldsveinen ilmestyi koivun varpujen keskeen, seisahtui ja katseli häntä kirkkailla, vaaleilla silmillään. Kristiina tuli niin iloiseksi, että nousi pystyyn ja juoksi oritta vastaan. Siellä oli se ruskea hevonenkin, jolla Arne oli ratsastanut, ja kuormahevonen myös. Silloin Kristiina tunsi olonsa helpoksi ja turvatuksi; hän meni niiden luokse ja taputteli kaikkia kolmea lautasille; mutta Guldsveinen taivutti päänsä alas, niin että Kristiina ylettyi silittämään sen turpaa ja puistelemaan sen kellertävää harjaa, ja se nuuski hänen käsiään pehmeillä sieraimillaan.
Hevoset lönkyttivät hiljalleen apeksien alas koivikkoa kohti ja Kristiina lähti niiden matkaan, sillä hän ei ymmärtänyt pelätä mitään vaaraa, kunhan hän vain pysytteli Guldsveinenin lähettyvillä — se oli antanut kyytiä karhuille ennenkin. Ja tässä kasvoi ihan mustanaan mustikoita ja lasta janotti ja hänellä oli ilkeä maku suussa; olutta hänen ei oikein tehnyt mieli, mutta imelät, mehukkaat marjat olivat aivan kuin viiniä. Louhikossa pienen matkan päässä näki hän vattujakin — ja silloin hän tarttui Guldsveineniä suitsiin ja pyysi sitä kiltisti mukaansa sinne, ja ori seurasi taipuisasti pikku tyttöä. Kristiinan edetessä yhä alemmaksi vieremän laitaa se seurasi perästä tytön huutaessa sitä, ja molemmat toiset hevoset seurasivat Guldsveineniä.
Kristiina kuuli puron liplattavan ja lorisevan lähellä; hän meni ääntä kohti kunnes tuli sen luo, ja laskeutui pitkäkseen suurelle rantapaadelle, jossa pesi hikiset, sääskenpuremat kasvonsa ja kätensä. Paaden alla seisoi vesi liikkumatta mustana silmänä, sillä vastapäätä kohosi kohtisuora kallioseinä matalan koivu- ja pajuvesakon takaa — se oli paras peili, mitä olla saattoi, ja Kristiina kumartui sen yli katsoen kuvaansa vedestä, sillä hän tahtoi nähdä oliko Isrid ollut oikeassa, sanoessaan hänen muistuttavan isää.
Hän hymyili ja nyökkäsi ja kumartui yhä lähemmä, kunnes hänen tukkansa tapasi tuon pyöreänaamaisen ja suurisilmäisen pikkutytön tukan, joka katsoi häntä purosta.
Ympärillä kasvoi mahdottoman paljon hienoja vaaleanpunaisia kukkaröyhelöitä, joita kutsutaan virmajuuriksi — ne olivat paljon punaisempia ja kauniimpia täällä tunturipuron partaalla kuin kotona joen rannoilla. Nyt poimi Kristiina niitä ja sitoi joka varren heinänkorrella, kunnes hänellä oli mitä ihanin, tihein, vaaleanpunainen seppele. Lapsi painoi sen hiuksilleen ja juoksi puron laitaan katsomaan, miltä hän näytti, ollessaan nyt koristettu täysi-ikäisen neidon tavoin, joka on menossa tanssiin.
Hän kurottihe yli veden ja näki oman tumman kuvansa nousevan pohjasta ja käyvän selvemmäksi sitä mukaa kuin se läheni — ja silloin hän näki puron kalvossa pensaiden keskellä toisella rannalla ihmisen, joka oli kumartunut häntä kohti. Äkisti hän ponnahti polvilleen ja katsoi toiselle puolen. Ensin hänestä tuntui siltä, kuin olisi siellä ollut vain tunturiseinä ja puut, jotka olivat yhdessä rykelmässä sen juurella. Mutta yhtäkkiä hän huomasi lehtien lomassa kasvot — toisella rannalla seisoi nainen, jolla oli valkoiset kasvot ja liehuva pellavankeltainen tukka — tämän suuret vaaleanharmaat silmät ja värähtelevät, punertavat sieraimet muistuttivat Guldsveineniä. Nainen oli puettu johonkin vihreältä vivahtavaan vaatteukseen, ja oksat ja varvut peittivät hänet korkeaa povea myöten, joka välkkyi ja kimalteli soijista ja ketjuista.
Kristiina katsoi näkyä — silloin nainen nosti kättään, näytti hänelle kultakukista solmittua seppeltä ja viittasi sillä.
Kristiina kuuli Guldsveinenin äkkiä korskahtavan kovaa ja säikähtyneesti — hän kääntyi katsomaan taakseen — ori kimmahti pystyyn, kiljui pitkään ja äänekkäästi, pyörähti ympäri ja porhalsi ylämäkeen että tanner tömisi. Toiset hevoset seurasivat perästä — mennä pyyhälsivät suoraan vierinkivirinnettä ylös, kivien ropistessa ympärillä ja oksien ja juurien katkeillessa ruskaen.