Silloin Kristiina päästi kovan huudon. "Isä", huusi hän, "isä!" Hän sai jalat alleen, juoksi rinnettä ylös hevosten perästä tohtimatta katsoa taakseen, kapusi vieremää ylös, takertui helmoihinsa ja vieri alas vähän matkaa, kiipesi taas ylämäkeen tapaillen tukea vertavuotavin käsin, ryömi eteenpäin kipein, revityin polvin, huusi Guldsveineniä ja isää — hien valuessa koko ruumista pitkin, virratessa kuin vesi hänen silmiensä sisään, ja sydämen takoessa haljetakseen kylkiluita vastaan; kauhun itku pusersi hänen kurkkuansa.
"Isä, isää!"
Silloin hän kuuli tämän äänen jostakin ylempää. Hän näki tämän tulevan pitkin harppauksin vieremän poikki — auringossa välkkävän vieremän; matalat koivut ja haavat seisoivat liikkumatta rinteellä ja niiden lehdet välkähtelivät auringonpaisteessa — rinne oli niin hiljainen ja valoisa, mutta isä tuli juosten mäkeä alas, huutaen häntä nimeltä, ja Kristiina lysähti kasaan ja ymmärsi, että hän nyt oli pelastettu.
"Sancta Maria!" Lauritsa laskeutui polvilleen tyttären viereen ja nosti hänet syliinsä — hän oli kalpea ja hänen suunsa oli niin omituisen näköinen, että Kristiinaa rupesi peloittamaan vieläkin enemmän; oli kuin hän vasta isän kasvoista olisi nähnyt, miten suuressa vaarassa hän oli ollut.
"Lapsi, lapsi —", hän nosti tämän veriset kädet, katseli niitä, näki seppeleen tämän paljaassa päässä ja kosketti sitä. "Mitä tämä on — miten olet joutunut tänne, pikkarainen —"
"Minä lähdin Guldsveinenin perästä", nyyhkytti hän isänsä rinnalla. "Minua rupesi niin peloittamaan kun te kaikki nukuitte, mutta sitten tuli Guldsveinen. — Ja sitten joku viittasi minulle joen toiselta puolen —"
"Kuka viittasi — oliko se joku mies?"
"Ei, se oli nainen — se viittasi ja sillä oli kultainen seppel kädessä — luulen, että se oli maahis-impi, isä —"
"Jeesus Kristus", sanoi Lauritsa hiljaa tehden ristinmerkin lapsen ja itsensä yli.
Hän auttoi Kristiinaa rinnettä ylös, kunnes he tulivat ruohoiselle penkereelle; silloin hän nosti lapsen syliinsä ja kantoi tätä eteenpäin. Lapsi riippui hänen kaulassaan ja itki ääneen — eikä voinut lakata, vaikka isä kuinka koetti kiellellä.