"Enemmänhän siitä on haittaa sinulle, jonka täytyy ratsastaa niin pitkä matka — miten sinä lähdet matkalle näin iltamyöhään?" ihmettelee toinen.
"Jon on pyytänyt minua olemaan yötä Loptgaardissa", sanoo Arne. "Ajattelin sinulle olevan helpompaa päästä tänne tähän aikaan päivästä."
He seisoivat tuokion ääneti. Kristiina ei muistanut milloinkaan nähneensä Arnea noin kauniina. Tällä oli päässä sileä rautalakki ja sen alla ruskea villapäähine, joka kulki tiukasti poskia pitkin, jatkuen hartioille, ja hänen kapeat kasvonsa näyttivät niin valkoisilta ja kauniilta sen alla. Hänen nahkapaitansa oli vanha, ruosteen purema ja raamuinen rautapanssarin jäleltä, jota oli kannettu sen päällä — Arne oli perinyt sen isältään — mutta se mukautui hänen solakkaa, taipuisaa ja voimakasta ruumistansa pitkin; sitten tällä oli miekka toisella kupeella ja keihäs kädessä — muut aseet riippuivat satulassa. Hän oli miehen varuksissa, vaikka nuorukainen muodoltaan.
Kristiina laski kätensä hänen olkapäälleen ja lausui:
"Muistatko, Arne, että kysyit kerran minulta, etkö ollut mielestäni yhtä oiva mies kuin Simon Andreksenpoika? Tahdon nyt sanoa sinulle ennen kuin eroamme, että olet mielestäni yhtä paljon häntä kauniimpi muodolta ja eleiltä kuin hän on sinua edellä arvossa ja rikkaudessa niiden ihmisten mielestä, jotka eivät tiedä mitään sen parempaa."
"Miksi sanot tämän minulle", kysyi Arne henkeä pidättäen.
"Siksi, että veli Edvin painoi mieleeni, että meidän tulee kiittää Jumalaa hänen lahjoistaan eikä olla kuten akka, joka Pyhän Olavin siunatessa hänen särpimensä itki sitä, ettei hänellä ollut riittävästi astioita — ettet sinä siis surisi, vaikkei hän ole antanut sinulle yhtä paljon rikkautta kuin ruumiillisia lahjoja —"
"Noinko sinä tarkoitit!", virkkoi Arne. Ja kun Kristiina vaikeni, hän sanoi:
"Ajattelin sinun ehkä tarkoittavan sitä, että mieluummin olisit tahtonut olla naimisissa minun kuin tuon toisen kanssa —"
"Olisin voinut tahtoa", sanoo hän hiljaa. "— Sinun kanssasi olen tunnetumpi —"