Kristiina juoksi kotimatkan, ja Kortelin hyppi hänen jaloissaan, tavoitteli hänen helmojansa ja haukuskeli ja helisytti pieniä kulkusiaan.
VI.
Arne oli Finsbrekkenissä viimeisen ajan ennen lähtöään Hamariin; äiti ja sisaret varasivat hänelle vaatteita.
Päivää ennen kuin hänen tuli ratsastaa etelään hän ilmestyi Jørundgaardiin hyvästille. Silloin hän sai kuiskatuksi Kristiinan korvaan, että tämä tulisi tapaamaan häntä Langarbrun eteläiselle tielle seuraavana iltana:
"Tahtoisin, että olisimme kahden viimeisen kerran tavatessamme", hän virkkoi. "Pyydänkö mielestäsi liikoja — olemmehan kasvaneet yhdessä kuin sisaret", sanoo hän, kun Kristiina hiukan viivyttelee vastausta.
Silloin tämä lupasi tulla, jos pääsisi kotoa pujahtamaan.
Seuraavana aamuna satoi lunta, mutta päivemmällä tuli vesisade, ja pian olivat tiet möyhynä ja pellot harmaina. Usvapallot ajelehtivat tuntureiden vierillä, putosivat väliin alas tunturin juurelle ja kietoutuivat valkoisiksi käämeiksi, mutta sitten sakeni taas ilma. Sira Eirik tuli auttamaan Lauritsaa kirjeiden laadinnassa. He menivät pirttiin, jossa oli hupaisampaa tämmöisellä ilmalla kuin suuressa tuvassa, missä uuni savutti koko huoneen. Äiti oli Langarbrussa katsomassa Ramborgia, joka alkoi toipua aikaisemmin syksyllä sairastamastaan kuumetaudista.
Kristiinan ei ollut vaikea päästä huomaamatta talosta, mutta hän ei rohjennut ottaa hevosta, vaan meni jalan. Tie oli yhtenä ainoana lian ja lakastuneiden lehtien pöperönä; maasta lähti raaka mullan ja kuoleman haju, joka teki mielen surulliseksi, ja vähän väliä tuli vastaan tuulenpuuska, joka piiskasi vettä vasten hänen kasvojansa. Hän veti suippohupun leukaan asti ja, pidellen vaippaa ympärillään molemmin käsin, kulki kiirehtien. Vähän häntä peloittikin — joen ääni kaikui niin jymeältä raskaassa ilmassa ja pilvet vyöryivät niin mustina ja rääsyisinä selänteen yli. Hän seisahteli silloin tällöin kuuntelemaan, tuliko Arne takaa.
Hetken kuluttua kuului kavion lepsatusta lionneella tiellä ja Kristiina pysähtyi paikalleen, sillä hän oli jokseenkin metsäisellä paikalla, jossa he saattoivat häiriintymättä heittää hyvästinsä. Kohta ilmestyi ratsastaja hänen taakseen, Arne hypähti alas hevosensa selästä ja tuli sitä taluttaen Kristiinaa vastaan.
"Teit kauniisti kun tulit", hän sanoo, "tässä rumassa ilmassa."