"Ota tämä", sanoo Arne hetken kuluttua, antaen hänelle pienen hopeasoljen, "muista minua joskus, sillä minä en unohda ikinä sinua ja suruani —"
* * * * *
Oli melkein pimeä kun Kristiina ja Arne olivat heittäneet toisillensa viimeiset hyvästit. Kristiina jäi katsomaan tämän jälkeen, kun hän viimein ratsaiti pois. Pilven repeämästä kuulsi keltaista valoa, joka kuvastui heidän jäljissään, siinä missä he olivat kävelleet ja seisseet tiellä — se näytti niin kylmältä ja surulliselta, ajatteli Kristiina. Hän kaivoi esiin kaulaliinansa ja kuivasi siihen itkettyneet kasvonsa, kääntyi ja alkoi astua kotiin päin.
Hän oli kastunut ja paleltunut ja kulki joutuisasti. Hetken kuluttua hän kuuli jonkun tulevan takanaan. Häntä alkoi hiukan peloittaa; saattoihan ajatella, että täällä liikkui outoja kulkijoita tämmöisenä iltana, ja hänellä oli autio taival edessään; toisella puolen oli korkea musta rinne, mutta toinen laita syöksyi jyrkänteenä alas, ja siinä kasvoi honkametsää, joka ulottui lyijynharmaaseen jokeen asti laakson pohjalla. Kristiina tuli siis iloiseksi, kun jälessä tulija huusi hänen nimeään, ja pysähtyi odottamaan.
Tulija oli pitkä laiha mies, jonka tummassa kauhtanassa oli vaaleammat hihat — kun hän tuli lähemmäs, näki Kristiina hänellä papin puvun ja tyhjän repun hartioilla. Hän tunsi nyt Bentein Papinpojan, joksi tätä nimitettiin — Sira Eirikin tyttärenpojan. Kristiina huomasi heti, että tämä oli aika lailla juovuksissa.
"Niin se on, toinen menee, toinen tulee", sanoi tämä nauraen, kun he olivat tervehtineet toisiaan. "Tapasin Brekkenin Arnen ihan juuri — näen, että kuljet itkusilmin. Voisithan sentään hymyillä vähän minullekin, joka palaan — olemmehan mekin olleet lapsuusystäviä."
"On huono vaihtokauppa saada sinut kylään hänen asemestaan", sanoi Kristiina jyrkästi. Hän ei ollut pitänyt Benteinistä milloinkaan. "Pelkään, että näin on ajatteleva moni. Isoisäsi iloitsi niin siitä, että sinä aloit menestyä Oslossa."
"Kyllä kai", sanoi Bentein horisten ja hohottaen. "Aloin menestyä, niinkö? Menestyin kuin sika vehnävainiossa, Kristiina — ja loppu oli samallainen, minut ajettiin huutaen ja hosuen ja lennättäen tieheni. Ei hänellä ole ollut kovin suurta iloa jälkeläisistänsä. Miten hirveän kiireesti sinä kuljet!"
"Minulla on vilu", sanoi Kristiina lyhyeen.
"Eikös minulla sitten, muka", sanoo pappi. "Minulla ei ole päälläni muuta kuin minkä tässä näet — päällyskaapuni sain vaihtaa olueen ja leipään Vähä-Hamarissa. Luulisi sinulla sentään olevan vähän lämpöä ruumiissasi, hyvästeltyäsi Arnen — tarkoitan, sinä voisit päästää minut nahkatakkasi alle —" ja hän kävi kiinni Kristiinan vaippaan, kääräisi sen hartioilleen ja painoi märän käsivartensa Kristiinan vyötäisille.