Kristiina joutui niin pois suunniltaan hänen röyhkeydestään, että meni silmänräpäys, ennenkuin hän oikein älysi, mistä oli kysymys — silloin hän tahtoi riuhtautua irti, mutta toinen piti kiinni hänen vaipastaan, ja se oli kiinnitetty vahvalla hopeisella hakasoljella. Bentein sai nyt molemmat käsivartensa hänen ympärilleen, tahtoi suudella häntä ja toi jo leukansa lähelle hänen suutaan. Kristiina koetti lyödä, mutta toinen puristi häntä käsivarresta.
"Luulen, että sinä olet menettänyt järkesi", sähisi hän vastaan ponnistaessaan, "miten uskallat-käydä kimppuuni kuin olisin — saat katua tätä katkerasti huomenna, senkin roisto —"
"Hohoo, huomenna et ole enää niin tyhmä", sanoo Bentein, pistää hänelle jalkakoukkua, niin että Kristiina kaatuu lokaan, ja painaa toisella kädellään tämän suuta.
Kristiina ei ollut aikonutkaan huutaa. Vasta nyt hän ymmärsi, mitä toinen uskalsi tahtoa, mutta raivo sai hänet niin silmittömäksi, että hän tuskin ymmärsi pelätä; hän ärisi kuin tappeleva eläin ja taisteli kaikin voimin miestä vastaan, joka piti häntä maassa, niin että jääkylmä lumisohjo tunkeutui vaatteiden läpi tulikuumaan ihoon asti.
"Huomenna sinä ymmärrät vaieta", sanoo Bentein — "ja ellei tätä kävisi salaaminen, voit syyttää siitä Arnea, sitä uskotaan helpommin —"
Hän oli tunkenut yhden sormen Kristiinan suuhun; Kristiina puri sitä kaikin voimin, ja silloin Bentein parkaisi ja hellitti otteensa. Salamannopeasti kiskaisi Kristiina toisen kätensä irti, työnsi sen tämän kasvoihin ja painoi peukalonsa niin kovaa kuin ikinä jaksoi tämän silmäterään; Bentein kiljui ja kohosi polvilleen. Kristiina livahti alta kuin kissa, töytäisi pappia niin, että tämä tupertui selälleen, ja juoksi kotia kohti, niin että rapakko roiskui.
Hän juoksi juoksemistaan katsomatta taakseen. Hän kuuli Benteinin painavan perästä ja juoksi niin, että sydän takoi kaulassa, vaikeroi hiljaa ja tuijotti apua hakien eteensä — eikö hän ikinä saapuisi Laugarbruhun. Viimeinkin hän ehti peltotielle, näki taloryhmän mäenrinteessä ja muisti samassa, ettei hän uskaltanut mennä sinne sisään, kun siellä oli äiti — tämän näköisenä, savessa ja lehdissä ja vaatteet kappaleina. Hän huomasi Benteinin saavuttavan hänet; silloin hän kumartui alas ja otti maasta kaksi isoa kiveä. Hän singahutti ne taakseen tämän tultua tarpeeksi lähelle; toinen kivi sattui niin pahasti, että mies kaatui pitkälleen. Silloin Kristiina taas juoksi, eikä pysähtynyt ennenkuin sillalla.
Vapisten hän nojautui käsipuuhun; hänen silmissään musteni ja hän luuli pyörtyvänsä — mutta sitten hän jälleen muisti Benteinin ja että tämä saattoi tulla perästä ja löytää hänet. Häpeästä ja suuttumuksesta väristen hän riensi edelleen, jalkojen tuskin kannattaessa, ja tunsi äkkiä, että hänen kasvojaan kirveli kynsien jäljiltä ja että hän oli satuttanut selkänsä ja käsivartensa. Itku purkautui esiin kuumana kuin tuli.
Hän toivoi, että kivi olisi tappanut Benteinin — hänen teki mielensä mennä takaisin lopettamaan tämän päivät, etsi veistään, mutta huomasikin kadottaneensa sen.
Sitten muistui mieleen taas ajatus, ettei hän rohjennut näyttäytyä kotona; silloin hän päätti lähteä Romundgaardiin. Hän tahtoi valittaa Sira Eirikille.