Mutta pappi ei ollut tullut Jørundgaardista vielä. Kodassa kohtasi hän Gunhildin, Benteinin äidin; vaimo oli yksin, ja silloin Kristiina kertoi tälle, miten hänen poikansa oli kohdellut häntä. Kuitenkaan hän ei maininnut sitä, että hän oli mennyt ulos tapaamaan Arnea. Kun hän näki, että Gunhild luuli hänen olleen Laugarbrussa, antoi hän tämän jäädä siihen uskoon.
Gunhild ei virkkanut paljoa, mutta itkeä tihrutteli Kristiinan vaatteita pestessään ja kuroessaan kokoon pahimmat repeämät, ja neito oli niin kuohuksissa, ettei hän huomannut, miten tämä salaa tarkasteli häntä.
Kun Kristiina lähti, otti Gunhild vaippansa, seurasi häntä ulos, mutta lähti tallia kohden. Kristiina kysyi, minne tämä aikoi. "Kaipa minun täytyy ratsastaa poikaani katsomaan", hän vastasi. "Oletko lyönyt hänet kuoliaaksi kivellä, vai mitä hänelle kuuluu."
Kristiina ei osannut vastata tuohon sen enempää, hän käski siis vain Gunhildin pitää huolta siitä, että Bentein katoaisi seudulta niin pian kuin suinkin, eikä ilmestyisi enää hänen silmiensä eteen — "muuten kerron asiasta Lauritsalle, ja ymmärrät, miten siinä silloin käy."
* * * * *
Bentein poistuikin sitten etelän puoleen vajaata viikkoa myöhemmin; hänellä oli mukanaan Sira Eirikin laatima pyyntökirje Hamarin piispalle, jossa Sira Eirik anoi tältä työtä taikka avustusta Benteinille.
VII.
Kerran joulun edellä ilmestyi Simon Andreksenpoika äkkiarvaamatta ratsastaen Jørundgaardiin. Hän pyyteli anteeksi, tullessaan näin kutsumatta, yksin ja ilman omaisia, mutta Andres-herra oli Ruotsissa kuninkaan asioilla. Itse hän oli oleksinut Dyfrinissä jonkun aikaa, mutta kun ei siellä ollut muita kuin pienemmät sisaret ja äiti, joka makasi sairaana, oli aika käynyt pitkäksi ja hänelle oli tullut kova halu tänne.
Ragnfrid ja Lauritsa eivät tienneet, miten kiittää Simonia siitä, että tämä oli tehnyt tuon pitkän matkan kovimmassa talvipakkasessa. Mitä useammin he Simonia näkivät, sitä mieleisemmäksi hän heille kävi. Tämä oli perillä kaikesta, mitä Andres ja Lauritsa olivat neuvotelleet, ja nyt päätettiin hänen ja Kristiinaan kihlajaiset viettää ennen paastoa, jos Andres-herra voisi tulla kotiin siksi; muuten heti pääsiäisen jälkeen.
Kristiina oli hiljainen ja ujo ollessaan sulhasensa kanssa; hän ei keksinyt oikein mitään sanomista. Kerran, kun kaikki olivat istuneet iltaa juomapöydän ympärillä, pyysi Simon häntä kanssaan ulos jäähdyttelemään. Silloin, heidän seisoessaan solassa ylätuvan parvella, Simon otti Kristiinaa vyötäröltä ja suuteli häntä. Sitten hän monasti teki samoin, kun he olivat kahden. Kristiina ei ollut siitä iloinen, mutta salli sen tapahtua, koska tiesi, ettei naimista voinut välttää. Hän ajatteli naimisiaan kuten asiaa, johon täytyi tyytyä, mutta jota hän ei toivonut. Kuitenkin hän piti Simonista, varsinkin tämän puhellessa toisten kanssa, jolloin tämä ei koskenut häneen eikä haastattanut häntä.