* * * * *
Hän oli ollut niin onneton koko syksyn. Ei auttanut vaikka hän kuinka olisi koettanut vakuuttaa itselleen, ettei Bentein ollut saanut tehdyksi mitään; hän tunsi kuitenkin olevansa kuin häpäisty.
Mikään ei enää tuntunut entiseltä sen jälkeen kun joku oli rohjennut tahtoa hänestä sellaista. Hän valvoi öitä häpeästä hehkuen, eikä voinut olla miettimättä asiaa. Hän tunsi Benteinin ruumiin omaa ruumistansa vasten, kun he kamppailivat keskenään, muisti tämän kuuman, oluelta haiskahtavan hengityksen — hänen täytyi ajatella, mitä olisi voinut tapahtua — ja muisti vielä, inhon puistattaessa koko ruumista, tämän sanat siitä, että ellei sitä käynyt salaaminen, syytettäisiin Arnea. Hänen mielessään vilisi kuvia kaikesta siitä, mikä sitten olisi seurannut, jos hän olisi joutunut sellaiseen onnettomuuteen ja jos ihmiset olisivat saaneet vihiä hänen kohtauksestaan Arnen kanssa — olisivatko isä ja äiti mahtaneet uskoa Arnesta sellaista ja olisiko Arne itse —. Hän näki tämän edessään sellaisena kuin oli nähnyt hänet viimeisenä iltana, ja tunsi vaipuvansa maahan häpeästä, ainoastaan siksi, että hän olisi voinut vetää tämän kanssaan sellaiseen suruun ja häpeään. Ja sitten hän näki niin pahan unen. Hän oli kuullut kirkossa lihan himosta ja lihan kiusauksesta ja lukenut siitä pyhässä historiassa, mutta sillä ei ollut ollut hänelle mitään merkitystä. Nyt hänelle oli selvinnyt, että hänellä itsellään ja kaikilla muilla oli syntinen, lihallinen ruumis, joka kiehtoi sielun ja raateli sitä kovilla pauloilla.
Sitten hän kuvitteli, miten hän olisi tappanut tai sokaissut Benteinin. Ainoa, mistä hän sai lohdutusta, olivat koston näyt, joita hän hautoi tuota ilkeää mustaa miestä kohtaan, joka aina oli hänen ajatustensa tiellä. Mutta sekään lohtu ei koskaan kestänyt kauan; hän itki viljalti yöllä Ulvhildin vieressä kaikkea tuota, joka oli tapahtunut hänelle vastoin hänen tahtoansa. Benteinin oli ainakin onnistunut murtaa neitsyys hänen mielestään.
* * * * *
Ensimmäisenä arkipäivänä jälkeen joulun oli Jørundgaardin naisilla kova kiire kodassa; Ragnfrid ja Kristiina olivat myös olleet siellä suurimman osan päivää. Myöhään illalla, muutamien naisten siivotessa pois leipomisen jälkiä ja toisten puuhatessa iltaruokaa, syöksyi karjatyttö sisään huutaen ja käsiään lyöden:
"Voi Herra Jeesus, minkälainen onnettomuus — siellä tuodaan Arne Gyrdinpoikaa kuolleena reellä — hyvä Jumala, auta Gyrdiä ja Ingaa —"
Sisään tuli muuan mies, joka asui vähän alempana rinteellä, sekä Halvdan. Nämä olivat kohdanneet hautaussaaton.
Naiset kerääntyivät heidän ympärilleen. Uloinna seisoi Kristiina, valkoisena ja vapisten. Halvdan, Lauritsan miehiä, joka oli tuntenut Arnen poikasesta asti, itki ääneensä kertoessaan:
Bentein Papinpoika oli tappanut Arnen. Uudenvuodeniltana olivat piispan miehet istuneet juomassa miestentuvassa, ja silloin oli Bentein tullut sisään; tämä oli joutunut kirjuriksi Pyhän Ruumiin palkkapitäjän papille. Miehet eivät ensiksi olisi huolineet häntä sinne, mutta tämä oli muistuttanut Arnea, että he olivat saman puolen miehiä; Arne antoi hänen sitten istua viereensä, ja juomista jatkui. Mutta sitten nämä olivat ryhtyneet tappeluun, Arne oli ollut niin raju, että Bentein oli siepannut pöydältä veitsen ja pistänyt sen Arnen kurkkuun ja rintaan useita kertoja. Arne oli kuollut melkein heti.