Piispaan tämä tapaus oli koskenut hyvin kipeästi; hän oli itse pitänyt huolta ruumiin varusteista ja lähettänyt omat miehensä tuomaan häntä kotiin asti, koko pitkän matkan. Benteinin hän panetti rautoihin, eroitti hänet kirkon yhteydestä, ja ellei hän jo ollut tullut hirtetyksi, piti sen tapahtua pian.
Halvdanin täytyi kertoa tämä moneen kertaan sitä mukaa kuin uusia kuulijoita kerääntyi ulkoa. Lauritsa oli hyvin liikutettu; hän käski satuloida hevosensa, sillä hän tahtoi ratsastaa Brekkeniin viipymättä. Ollessaan lähdössä hän sattui katsomaan Kristiinan vaaleisiin kasvoihin.
"Ehkä sinä tahdot tulla mukaan?" hän kysyi. Kristiina epäröi vähän; häntä värisytti, mutta sitten hän nyökkäsi, sillä hän ei jaksanut saada suustaan yhtään ainoata sanaa.
"Eikö nyt ole liian kylmä hänelle?" tuumi Ragnfrid. "Huomennahan on valvontayö, silloin menemme sinne kaikki —"
Lauritsa katsoi vaimoansa; hän huomasi myöskin Simonin kasvot, ja sitten hän meni Kristiinan luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen:
"Kristiina on hänen kasvintoverinsa, muista se", hän sanoi. "Ehkä hänen tekee mieli auttaa Ingaa ruumiin pukemisessa."
Ja vaikka Kristiinan sydän oli epätoivon ja tuskan pusertimessa, hän kuitenkin lämpeni kiitollisuudesta isäänsä kohtaan tämän sanojen johdosta.
Ragnfrid tahtoi nyt syöttää heidät ennen matkalle lähtöä, jos Kristiina lähti mukaan. Hän tahtoi myös lähettää lahjoja Ingalle — uuden aivinaisen raidin, vahakynttilöitä ja vastaleivottua leipää; hän pyysi toisia sanomaan, että hän tulisi itse myöhemmin auttamaan hautauspuuhissa.
Ei tullut paljon syödyksi kaikkien puhuessa ja ruoan seisoessa pöydällä. Kuka muisti minkin niistä monista koettelemuksista, jotka Jumala oli pannut Gyrdin ja Ingan kannettavaksi. Heidän kartanonsa oli lumivyöry ja tulva hävittänyt, monta isompaa lasta oli kuollut ja kaikki Arnen eloonjääneet sisaret olivat pienempiä. Nyt heillä oli ollut menestystä jonkun vuoden, sen jälkeen kun piispa oli asettanut Gyrdin Finsbrekkeniin voudikseen; ja lapset, jotka he olivat saaneet pitää, olivat kauniita ja terveitä. Vaan äiti rakasti Arnea paljon enemmän kuin muita —
Mutta Sira Eirikiä surkuteltiin myöskin. Pappi oli kunnioitettu ja arvossapidetty ja laakson kansa oli ylpeä hänestä, sillä hän oli oppinut ja kunnollinen eikä ollut koko palvelusaikanaan jättänyt pitämättä yhtään juhlapäivää tai messua tai jumalanpalvelusta, joka kuului virkaan. Nuoruudessaan hän oli ollut soturi kreivi Alv av Tornbergin väessä, mutta oli sattunut tappamaan hyvin korkean herran ja oli paennut Oslon piispan turviin; kun tämä huomasi hänen taipumuksensa lukuihin, oli hän ottanut hänet papin-oppiin. Ja ellei Sira Eirikillä olisi vieläkin ollut vihamiehiä tuon vanhan tapon tähden, ei hän ikinä olisi jäänyt istumaan tähän pieneen seurakuntaan. Tosin hän oli varsin ahnas rahalle, sekä omaan pussiinsa että kirkon omaisuuteen nähden, mutta kirkko olikin sitten niin kauniissa kunnossa astioiden ja vaatteiden ja kirjojen puolesta, ettei parempaa missään: ja sitten hänellä oli nuo lapset — eikä hänellä milloinkaan ollut ollut muuta kuin surua jälkeläisistään. Maaseudulla ajateltiin kaikkialla, että oli luonnotonta vaatia papeilta munkkiutta, kun nämä kuitenkin tarvitsivat naisväen apua taloudessaan ja vaimon, joka hoiti heidän asioitaan silloin kun he olivat taajoilla, rasittavilla matkoillaan, kaikenlaatuisessa ilmassa; kansa muisti myös, ettei ollut kovinkaan pitkiä aikoja siitä, kun Norjan papit olivat olleet naineita miehiä. Sentähden kukaan ei ollut lukenut Sira Eirikille viaksi, että tällä oli ollut kolme lasta apuvaimon kanssa, joka oli ollut hänen luonaan silloin kun Sira Eirik oli nuori. Mutta tänä iltana he kuitenkin päättelivät, että näytti siltä kuin Jumala olisi tahtonut rangaista Eirikiä hänen haureudestaan; niin paljon pahaa mieltä olivat tämän lapset ja lastenlapset tuottaneet hänelle. Ja joku arveli, että saattoi silläkin olla oma tarkoituksensa, ettei papilla saanut olla vaimoa ja lapsia — tästäkin koituisi kai epäsopua ja riitaisuutta papin ja Finsbrekkeniläisten välille; nämä olivat olleet tähän asti mitä parhaimmat ystävät.