Simon Andreksenpoika tunsi hyvin Benteinin elämän Oslossa ja kertoi nyt siitä. Hänestä oli tullut Maariankirkon rovastin kirjuri ja hänellä oli taitavan miehen maine. Hän oli myös useiden naisten suosiossa — hänellä oli vetävät silmät ja sitten hänen puheensa sujui silkosenaan. Jotkut pitivät häntä kauniina — enimmäkseen sellaiset rouvat, jotka olivat katsoneet tulleensa puijatuiksi miehensä suhteen, ja sitten eräät nuoret neidot, sellaiset, jotka pitävät siitä, että miehet ovat vapaita heitä kohtaan. Simon nauroi — toiset ymmärsivät kai? No niin, Bentein oli viekas, ei hän pyrkinyt liian lähelle tuollaisia naisia; heidän parissaan hän käytti suutaan; hän sai puhdastapaisen maineen. Mutta nyt oli asia sellainen, että Haakon-kuningas oli hyvin hurskas ja siveellinen herra, joka vaati miehiltään kuria ja säädyllistä menoa — nuorilta nimittäin; vanhemmille hän ei mahtanut mitään. Nyt kävi ilmi, että minne ikinä nuo nuoret asemiehet pääsivätkin pujahtamaan — rentusteluun, peliin, oluenjuontiin ja sen semmoiseen, niin heidän pappinsa sai aina tietää, missä he olivat olleet ja hurjapäiden täytyi saapua tunnustukselle, maksaa sakkoja elämästään ja kuunnella ankaria nuhteita; pari kolme päättömintä ajettiin poiskin. Mutta sitten keksittiin viimein, että ilmiantaja oli ollut tuo kettu, Bentein secretarius — joka oli kulkenut salaa oluttuvissa ja pahemmissakin paikoissa; hän oli kuullut neitojen tunnustukset ja ollut heidän rippi-isänsä —
Kristiina istui äitinsä vieressä; hän koetti syödä, ettei huomattaisi, millä mielellä hän oli, mutta hänen kätensä tutisi niin, että velli valui lusikasta joka nostamalla ja kieli tuntui niin paksulta ja kuivalta, ettei hän saanut nielleeksi leipäpalasia. Vaan kun Simon alkoi kertoa Benteinistä, täytyi hänen lopettaa tekosyöntinsäkin; hän tarttui molemmin käsin penkkiin, jolla istui — kauhu ja inho valtasi hänet niin, että hänen päätään pyörrytti ja etoi. Benteinhän se oli ollut, joka oli tahtonut —. Bentein ja Arne, Bentein ja Arne —. Sairaana kärsimättömyydestä hän odotti matkalle lähtöä. Hän ikävöi Arnen luokse, Arnen kauniita kasvoja, ikävöi saada polvistua maahan ja surra ja unohtaa kaiken muun.
Kun äiti auttoi hänen päälleen matkavaatteita, suuteli hän tytärtään poskelle. Kristiina oli niin tottumaton hellyyteen äidin puolelta, se teki niin hyvää — hän laski hetkeksi päänsä Ragnfridin olkaa vasten, mutta ei voinut itkeä.
Astuessaan pihalle hän näki, että matkalle aikovia oli monta — Halvdan, Laugarbrun Jon, ja Simon miehineen. Hänelle tuotti suunnatonta tuskaa, että nuo kaksi vierasta tulivat mukaan.
Oli kirvelevän ankara pakkas-ilta ja lumi narskui jalkojen alla; tähdet levisivät yli taivaan kuin kimaltava härmävaate. Ratsastettuaan jonkun matkaa he kuulivat huutoa ja mökää ja huimaa kavioiden kopsetta eteläiseltä rinteeltä — vähän etemmä ajaessa heidän ohitseen hurahti ratsastusroikka, niin että vaski helisi ja kuuraisten, höyryävien hevosten henki huokui heidän silmilleen; heidän täytyi väistyä tiepuoleen. Halvdan huusi jotakin tuolle remuavalle joukolle — ne olivat eteläisen laakson nuoria miehiä, jotka olivat lähteneet jouluajelulle uusia hevosiaan koettamaan. Toiset, jotka olivat liian juovuksissa ymmärtääkseen mitään, ajoivat eteenpäin räyhäten ja kilpiään kalistellen. Mutta pari heistä kuuli Halvdanin huudon, jättäytyi jälkeen, seisahtui ja liittyi Lauritsan saattueeseen, kuiskaillen takimpien miesten kanssa.
Jouduttiin paikalle, josta näkyi Finsbrekken törmällä Sil-joen toisella puolen. Rakennusten välillä loisti valkeata — keskelle pihamaata oli pistetty tervasoihtuja lumikinokseen, ja tulen loimu heijasti punerrustaan lumiselle rinteelle; mutta mustat talot olivat kuin hyytyneellä verellä sivellyt. Eräs Arnen pikkusiskoista seisoi ulkona jalkojaan liikutellen; kädet hän oli pistänyt vaipan alle. Kristiina suuteli itkettyneitä, palelevia lapsia. Hänen sydämensä oli raskas kuin kivi, ja hänestä tuntui kuin hänen jäsenensä olisivat olleet lyijystä, hänen noustessaan parvelle vieviä portaita, jonne Arne oli viety.
* * * * *
Ovessa häntä kohtasi laulu ja monien palavien kynttilöiden loiste. Keskellä parvea oli kirstu, jossa Arne oli tuotu kotiin, raidilla peitettynä; pukkien päälle oli pantu lautoja ja niiden päälle kirstu. Pääpuolessa seisoi nuori pappi kirja kädessä ja lauloi; ympärillä oli talonväki polvillaan maassa, kasvot paksuihin vaippoihin peitettyinä.
Lauritsa otti valoa kynttiläänsä eräästä toisesta, kiinnitti sen paarilautaan ja polvistui hänkin. Kristiina aikoi tehdä samoin, mutta ei voinut saada kynttiläänsä seisomaan; jolloin Simon otti sen ja auttoi häntä. Niin kauan kuin pappi luki, olivat kaikki polvillaan maassa, toistaen kuiskaamalla hänen sanojansa, höyryn noustessa heidän suustaan — parvella oli jäätävän kylmä.
Kun pappi sulki kirjan ja väki nousi pystyyn — ruumishuoneeseen oli jo kerääntynyt paljon ihmisiä — meni Lauritsa Ingan luokse. Tämä tuijotti Kristiinaan ja näytti tuskin kuulevan, mitä Lauritsa sanoi; lahjat, jotka tämä oli ojentanut hänelle, jäivät hänen käteensä niinkuin hän ei olisi tajunnut niitä saaneensakaan.