"Ajattelette kaiketi, lieneekö se soveliasta?" kysyi mies, ja kun Kristiina ei vastannut mitään, sanoi hän jälleen: "kukaties se ei olekaan sitä. Mutta minä rohkenin toivoa teidän ajattelevan, ettette ehkä pahenisi, vaikka kulkisitte minun rinnallani tämän illan. — Siitä on muuten kahdeksan vuotta kun viimeksi olen tanssinut."
"Minkätähden, hyvä herra?" kysyi Kristiina. "Oletteko ehkä naimisissa?" Mutta sitten hänen mieleensä juolahti, että jos tämä olisi ollut nainut mies, olisi kohtauksen määrääminen varmaankin ollut väärin. Hän tahtoi nyt korjata asian ja sanoi: "Tai ehkä olette kadottanut morsiamenne tai vaimonne?"
Erlend kääntyi rajusti ympäri ja katsoi häneen kummasti.
"Minäkö? Eikö Aashild-rouva… Miksi punastuitte niin kovin tuona iltana keväällä, kuullessanne kuka minä olin?" hän kysyi kotvasen kuluttua.
Kristiina punastui uudelleen eikä vastannut; silloin Erlend taas kysyi:
"Kuulisin mielelläni, mitä tätini on kertonut minusta teille."
"Ei muuta," sanoi Kristiina nopeasti, "kuin kiitosta. Hän sanoi, että te olitte niin kaunis ja korkeasukuinen, että — hän sanoi, että teidän ja hänen sukunsa rinnalla me emme olleet juuri minkään arvoisia — minun sukuni ja minä —"
"Yhäkö hän puhuu tuolla lailla, vaikka asuu niin kaukana", sanoi Erlend nauraen happamasti: "No niin, jos se voi lohduttaa häntä-. Eikö hän ole kertonut minusta muuta?"
"Mitäpä muuta hän olisi kertonut", sanoi Kristiina, — hän ei ymmärtänyt, miksi hänestä äkkiä tuntui niin vaikealta.
"Hän olisi voinut kertoa —" vastasi Erlend matalalla äänellä katsoen eteensä maahan, "hän olisi voinut kertoa minun olleen kirouksessa, ja saaneen maksaa kalliit sakot sovinnosta —"