"Meidän täytyy nyt mennä", sanoi Erlend hetkisen kuluttua, — "ennenkuin ihmiset heräävät."
He kulkivat kiviaidan ulkopuolista laitaa vesakossa.
"Oletko ajatellut", tiedusti Erlend, "miten tämä on järjestyvä edelleen?"
"Neuvokaa minua te, Erlend", vastasi Kristiina. "Isäsi", kysyi tämä tuokion kuluttua, "taitaa olla lempeä ja oikeamielinen mies, kerrotaan Gerdarudissa. Luuletko hänen kovin vastenmielisesti purkavan Andres Darren kanssa tekemänsä sopimuksen?"
"Isä on useasti sanonut minulle, ettei hän milloinkaan tahtoisi pakoittaa meitä, tyttäriänsä", virkkoi Kristiina. "Meidän tiluksemme ovat vieretysten, siitä se sopimus johtuu. Mutta isä ei varmaankaan tahdo riistää minulta kaikkea iloa maailmassa tämän asian tähden." Kristiina aavisti hämärästi, ettei asia kenties ollut selviävä aivan näin helposti — mutta hän karkoitti tuon tunteen.
"Ehkä se sitten on käyvä helpommin kuin mitä yöllä valvoessani luulin. Hyvä Jumala — Kristiina — minä en saata kadottaa sinua — en voi milloinkaan olla iloinen, ellen saa sinua omakseni."
* * * * *
He erosivat puutarhassa ja Kristiina kulki aamun hämärässä vierasmajatietä, johon nunnaluostarin väki oli sijoitettu. Kaikki makuupaikat olivat täydet, mutta Kristiina heitti vaippansa lattialle olkikasan päälle, ja paneutui nukkumaan vaatteita riisumatta.
Kun hän heräsi, oli päivä jo pitkällä. Ingebjørg Filippuksentytär istui hänen lähellään penkillä ommellen vaippansa repeytynyttä turkisreunusta. Hänen kielensä oli täydessä käynnissä, kuten aina.
"Olitko Erlend Nikulauksenpojan kanssa koko yön?" hän kysyi. "Sinun pitäisi varoa hiukan sitä miestä, Kristiina — luuletko, että Simon Andreksenpoika pitäisi siitä, että te rupeaisitte ystäviksi?"