Hetken kuluttua kysyi Erlend: "Eikö sinua väsytä, neitokulta?" Ja Kristiinan kumartuessa hänen rinnalleen, kietoi tämä käsivartensa hänen ympärilleen ja kuiskasi: "Nuku, nuku Kristiina, nuku rinnalleni —"
Kristiina painui yhä syvemmälle pimeyteen ja lämpimään ja onneen hänen rinnalleen.
* * * * *
Havahtuessaan hän huomasi olevansa pitkänään nurmella pää Erlendin sylissä ja poski tämän ruskeaa silkkihelmusta vasten. Erlend istui kuten ennenkin selkä kiviaitaa vasten, hänen kasvonsa olivat harmaat aamun kalpeassa valossa, mutta hänen silmänsä olivat niin ihmeellisen kirkkaat ja kauniit. Kristiina huomasi Erlendin kietoneen viittansa kokonaan hänen ympärilleen — Kristiinan jalat olivat niin suloisen lämpimät sen nahkasisuksen alla.
"Sinä olet nukkunut minun sylissäni", hän sanoi hiljaa hymyillen. "Jumala palkitkoon sinua, Kristiina — nukuit niin turvallisesti kuin lapsi äitinsä rinnalla —."
"Ettekö te ole nukkunut, Erlend-herra?" kysyi Kristiina, ja toinen katsoi hymyillen hänen valpastuneisiin silmiinsä.
"Ehkä tulee vielä sekin yö kerran, jolloin sinä ja minä saamme yhdessä vaipua uneen — en tiedä, mitä olet ajatteleva mietittyäsi tätä. — Olen valvonut tässä — ja kuitenkin erottavat meitä suuremmat esteet kuin jos paljas miekka olisi ollut välillämme. — Sano minulle, tahdotko rakastaa minua tämän yön jälkeen?"
"Tahdon rakastaa teitä, Erlend-herra, niin kauan kuin tahdotte — ja sitten en tahdo rakastaa ketään —."
"Silloin", lausui Erlend verkalleen, "vannon sieluni autuuden nimessä, ettei mikään nainen tai neito ole oleva sylissäni, ennenkuin saan omistaa sinut lain ja kunnian mukaan. — Sano se sinäkin", pyysi hän. Kristiina sanoi:
"Vannon sieluni autuuden nimessä, ettei kukaan toinen mies ole nukkuva vierelläni koko elämäni aikana."