Ja teille, Tanskan kuningas, niin monta hapanmarjaa kuin lehmuksess' on lehtiä — ja pirun päällä karvaa. Tunnetteko Ivar-herraa?
Yö oli pitkälle kulunut ja valkeat olivat enää hiilloskekoja, jotka tummuivat tummumistaan. Kristiina ja Erlend seisoivat käsitysten puiden alla aitauksen luona. Takana oli juominkien melu tauonnut — jotkut pojan nulikat koikkelehtivat vielä rallattaen kekäleiden luona, mutta soittajat olivat lähteneet levolle ja enimmät juhlijoista hävinneet. Joku vaimo kulki vielä haeskellen miestään, jonka olut oli kuukistanut jonnekin.
"Minnehän minä olen pannut vaippani", kuiskasi Kristiina. Erlend laski kätensä hänen vyötäisilleen ja levitti viittansa molempien ympärille. Tiukasti toisiinsa painautuneina he lähtivät yrttitarhaan. Siellä tulvahtivat vastaan aamupäivän kuumat tuoksut, mutta heikompina ja kasteen viilentäminä. Yö oli erittäin pimeä, taivas harmaansakea ja pilvinen ja aivan puiden latvain tasalla. Mutta he kuulivat jo tarhassa liikkuvan toisia. Erlend puristi neidon itseään vasten ja kysyi kuiskaten:
"Eikö sinua peloita, Kristiina?"
Kristiina muisti kaiken entisen kuin sumussa — tämä oli kuin houretta. Mutta häntä raukaisi niin suloisesti. Hän painautui vaan lujemmin toiseen ja kuiskasi jotain epämääräistä — mitä, se oli yhdentekevää.
He tulivat polun päähän; siellä oli kiviaita metsän takana. Erlend auttoi hänet yli. Kristiinan aikoessa hypätä alas toiselle puolelle, otti Erlend hänet syliinsä ja piti häntä hetkisen ilmassa, ennenkuin laski maahan.
Kristiina seisoi kasvot koholla ja antoi Erlendin suudella itseään. Tämä pani kätensä Kristiinan ohimoille — Kristiinasta tuntui niin hyvältä tuntea hänen sormiensa kaivautuvan tukkaansa — hän halusi tehdä jotakin hyvää takaisin, otti Erlendin pään käsiensä väliin ja koetti suudella tätä, niinkuin toinenkin oli suudellut häntä.
Kun tämä siirsi kätensä hänen povelleen ja antoi niiden kulkea yli rintojen, tuntui Kristiinasta kuin Erlend olisi avannut hänen sydämensä ja ottanut sen itselleen; sitten tämä raotti pikkuruisen hänen silkkipaitansa poimuja ja painoi sinne suutelon — se poltti sydänjuuriin asti.
"Sinua en saattaisi milloinkaan loukata", kuiskasi Erlend. "Sinä et itkisi yhtään kyyneltä tähteni. En olisi uskonut maailmassa olevan niin hyvää neitoa kuin sinä olet, Kristiina —"
Hän veti tämän ruohikkoon pensaiden alle; he istuivat kiviaitaa vasten. Kristiina ei sanonut mitään, mutta kun toinen lakkasi hyväilemästä häntä, ojensi hän kätensä ja kosketti Erlendin kasvoja.