"Luuletko minun sitten tulleen sinua tapaamaan", sanoi Kristiina ja nauroi. "Eikö sinua peloita kulkea koirien kanssa ja jousipyssy olalla minun setäni metsissä?"
"Sinun setäsi on antanut minulle metsästysluvan joksikin aikaa", sanoi Erlend. "Ja koirat liittyivät minuun aamulla." Hän taputteli niitä ja otti pikku piikasen syliinsä. "Tunnethan sinä minut, Ragndid? Mutta äläpäs nyt kerro kotona teidän puhelleen minun kanssani, niin saat tämän" — hän kaivoi taskustaan rusinakäärön ja antoi sen lapselle. "Olin aikonut sen sinulle", hän sanoi Kristiinalle. "Luuletko tämän lapsukaisen osaavan vaieta?"
He puhuivat nopeasti ja nauraen. Erlendillä oli yllään lyhyt, ruumiinmukainen, ruskea ihonuttu ja päässä pieni punainen silkkilakki — hän näytti niin nuorelta, nauroi ja telmi lapsen kanssa, mutta puristi sillä välin Kristiinan kättä, niin että teki kipeää.
Hän puheli sotatuumista ja iloitsi niistä: "Minun käy silloin helpommaksi voittaa takaisin kuninkaan ystävyys", sanoi hän, "ja sitten kaikki on helpompaa", hän lisäsi kiihkeästi.
Lopulta he asettuivat istumaan niityn laitaan vähän ylempänä metsässä. Erlend piti lasta sylissään; Kristiina istui hänen vieressään; tämä leikki hänen sormillaan ruohikossa. Hän työnsi Kristiinan kouraan kolme kultasormusta, jotka oli sidottu yhteen langalla:
"Sitten", hän kuiskasi, "sinä saat näitä niin monta kuin sormesi kantavat —"
"Minä olen odottava sinua tässä niityllä joka päivä tähän samaan aikaan niin kauan kuin viivyt Skogissa", sanoi Erlend heidän erotessaan. "Tulet milloin pääset."
Toisena päivänä lähti Aasmund Bjørgulfinpoika vaimoineen ja lapsineen Gyridin kotitaloon Hadelandiin. He olivat pelästyneet sotahuhuja. Oslon lähikansan mielessä eli vereksenä muisto Eirik-herttua hävitysretken aikuisista kauhun päivistä joitakin vuosia takaperin. Aasmundin vanha äiti pelkäsi niin kovin, että päätti hakea suojaa nunnaluostarista — hän oli liian heikkokin toisten mukaan. Kristiinan piti jäädä Skogiin vanhuksen luokse — hän kutsui tätä isoäidiksi — siihen asti kuin Aasmund palaisi takaisin Hadelandista.
Päivällisen jälkeen kun väki oli lepäämässä, meni Kristiina aitan parveen, jossa hänen makuusijansa oli. Hän oli tuonut mukanaan vähän vaatteita nahkapussissa, ja nyt hän muutti ne päälleen, hyräillen hiljaa.
Isä oli antanut hänelle paksusta, itämaisesta pumpulikankaasta neulotun puvun; siinä oli taivaansininen pohja, joka oli kudottu täyteen punaisia kukkakuvioita; sen hän heitti ylleen. Hän harjasi ja suki hiuksiaan ja sitoi ne punaisilla silkkinauhoilla, kääri punaisen silkkivyön tiukasti vyötäistensä ympäri ja pani Erlendin sormukset sormiinsa; tätä tehdessään hän koko ajan mietti, mahtaisiko hän olla kaunis tämän mielestä.