Molemmat koirat, jotka olivat olleet Erlendin kanssa metsässä, hän oli pitänyt luonaan parvella — nyt hän kutsui ne mukaansa. Hän hiipi talojen taitse ja lähti kulkemaan samaa takamaille vievää polkua kuin eilenkin.
Metsäniitty lepäsi hiljaa ja yksinäisenä hehkuvassa puolipäivän paahteessa; kuusimetsä, joka rajoitti sitä joka suunnalla, levitti voimakasta, kuumaa tuoksua. Aurinko poltti ja sininen taivaanlaki näytti oudon kovalta kuusien latvoissa.
Kristiina istahti siimekseen metsänlaitaan. Hän ei ollut vihainen, vaikkei Erlend ollutkaan siellä; hän tiesi tämän varmasti tulevan, ja hänelle tuotti kummallista iloa istua yksin kotvasen aikaa ja olla ensimmäisenä kohtauspaikalla.
Hän kuunteli pikkupörriäisten surinaa keltaisessa, palaneessa ruohossa, taittoi muutamia kuivia, yrtiltä tuoksuvia kukkia, joihin hän ylettyi liikuttamatta muuta kuin kättään; hieroi niitä sormissaan ja haisteli niitä ja vaipui avoimin silmin eräänlaiseen horrokseen.
Hän ei liikahtanut paikaltaan kuullessaan metsästä hevosen astuntaa. Koirat murisivat ja nostivat niskakarvat pystyyn — ja painalsivat sitten niittyä ylös haukkuen ja häntää heiluttaen. Erlend hyppäsi metsän reunassa hevosen selästä, päästi sen menemään läimäyttäen sitä kerran lautasille ja juoksi Kristiinaa vastaan koirien hypellessä häntä vastaan. Hän tarttui niitä kuonoon ja tuli alas Kristiinaa kohden pidellen molempia hirvenharmaita, sutta muistuttavia koiria käsissään. Kristiina hymyili ja ojensi kätensä nousematta maasta.
* * * * *
Katsellessaan tuota mustanruskeaa päätä, joka lepäsi hänen helmassaan hänen käsiensä välissä, nousi hänen mieleensä äkkiä muuan muisto. Hän näki sen niin selvästi edessään kuin saattaa nähdä kaukaisen vuorenrinteessä sijaitsevan tuvan, johon auringonsäde sattuu pilvisenä päivänä. Ja hänen sydämeensä tulvahti kaikki se hellyys, jota Arne Gyrdinpoika oli pyytänyt kerran, kun hän ei vielä ollut ymmärtänyt tämän sanoja. Hätäisen kiivaasti veti hän puoleensa miehen ja laski tämän kasvot rintaansa vasten sekä suuteli tätä, ikäänkuin peläten hänet otettavan itseltään pois. Ja nähdessään Erlendin pään siinä käsivarttansa vasten, hänestä tuntui kuin hän olisi pidellyt lasta — hän peitti tämän silmät toisella kädellään ja antoi sataa pieniä suukkosia suulle ja poskille.
Aurinko oli väistynyt niityltä — raskas väri puiden latvoissa oli tihennyt tummansiniseksi ja peittänyt koko taivaan; välissä kumotti vain muutamia vaskenkarvaisia läikkiä, jotka hohtivat pilven läpi kuin kaskisavu. Bajard tuli heitä kohden, hirnahti kerran ja jäi levottomana seisomaan ja tuijottamaan. Heti sen jälkeen välähti ensimmäinen ukonnuoli, jota seurasi pikainen, ankara jyrähdys.
Erlend nousi ja meni hevosen luo. Niityn alalaidassa oli vanha lato; he menivät sinne ja Erlend sitoi Bajardin oven suussa olevaan lautaan. Ladon perällä oli jonkun verran heinää, Erlend levitti viittansa siihen ja he kävivät istumaan maahan koirat jalkojensa juuressa.
Pian seisoi sade kuin seinä ladon oviaukon edessä. Metsä kohisi ja maa jymisi sen alla — hetken kuluttua heidän täytyi siirtyä sisemmälle pisaroiden tähden, joita tippui katosta. Joka kerran kun salama iski ja jyrähti, kuiskasi Erlend: