"Eikö sinua peloita, Kristiina —?"
"Hiukan —" kuiskasi tämä vastaukseksi painautuen häntä vasten.
* * * * *
He eivät arvanneet ajan menoa — rajuilma oli kulkenut nopeasti ohi — jyry kuului jo kaukaa, mutta auringonpaiste läikkyi ulkopuolella oven märässä ruohikossa ja välkkyviä pisaroita putoili yhä harvemmin katosta. Makea heinäntuoksu kävi voimakkaammaksi ladossa.
"Nyt minun täytyy mennä", sanoi Kristiina, ja Erlend vastasi:
"Jospa sitten täytynee."
Hän tarttui Kristiinaa jalkaan:
"Sinä kastut — sinä saat ratsastaa, minä kävelen — pois metsästä —" ja hän katsoi niin kummasti Kristiinaan.
Kristiina vapisi — hän luuli sen johtuvan sydämensä rajusta sykinnästä — hänen kätensä olivat kylmät ja hikiset. Kun Erled suuteli hänen paljasta ihoaan yläpuolelta polven, koki hän voimattomasti työntää tätä loitommalle. Erlend kohotti kasvonsa hetkiseksi — Kristiina muisti erään miehen, joka oli ollut luostarissa pyytämässä ruokaa, miten tämä suuteli leipää, joka hänelle annettiin. Hän vaipui selälleen heiniin levällä käsivarsin ja antoi Erlendin tehdä niinkuin hän tahtoi.
Hän istui pystyssä Erlendin kohottaessa päänsä käsiensä välistä. Tämä kavahti paikalla käsivarsiensa varaan: