"Älä katso noin — Kristiina!"
Hänen äänensä viilsi uuden polttavan haavan Kristiinan sydämeen — eihän Erlend ollutkaan iloinen — hänkin oli onneton —!
"Kristiina, Kristiina — Luuletko minun viekoitelleen sinut luokseni metsään siksi, että toivoin sinulta tätä ja että tahdoin ottaa sinut väkisin —" kysyi hän kotvasen kuluttua.
Kristiina siveli hänen tukkaansa eikä katsonut häneen:
"Väkisinkö — ei kai se sitä ollut — kai sinä olisit päästänyt minut menemään, jos minä olisin pyytänyt —" sanoi hän hiljaa.
"En tiedä", vastasi toinen kätkien kasvonsa Kristiinan helmaan.
"Luuletko, että minä tahdon pettää sinut?" kysyi hän kiivaasti. "Kristiina — vannon sen kristillisen uskoni kautta — sieluni autuuden nimessä, että minä olen oleva uskollinen sinulle viimeiseen hengenvetooni asti —"
Kristiina ei voinut sanoa mitään, hän siveli vain tämän tukkaa yhä uudelleen ja uudelleen.
"Nyt kai minun on aika lähteä kotiin?" kysyi hän lopuksi ja tunsi odottavansa kuoleman ahdistuksella hänen vastaustaan.
"Niin kai lienee", vastasi toinen synkästi. Hän nousi nopeasti, meni hevosen luo ja ryhtyi irroittamaan ohjia.