"Rauhaa vailla!" sanoi Erlend halveksuvasti.
"Juuri niin, rauhaa vailla", vastasi Erling Vidkuninpoika. "Muista, Erlend — tätä maata emme muodosta ainoastaan me ritariston miehet. Sinusta saattaisi ehkä tuntua hauskalta, jos täältä nousisi joku seikkailunhaluinen ja kunnianhimoinen Knut Porsen kaltainen mies. Ennen vanhaan oli niin, että kun joku maamme miehistä nostatti kapinan, oli hänen aina helppo saada kannatusta mahtavien joukosta. Voitto joko tuli heille, jolloin he saivat kunnianimiä ja maita — taikka heidän sukulaisilleen, jolloin he saivat vapauden henkeen ja omaisuuteen nähden — niin, tiedetään kyllä jonkun menettäneen päänsä, mutta suurin osa selvisi hyvin, kävipä niin tahi näin — niin oli ennen isäimme aikana. Mutta rahvas ja kaupunkilaiset, Erlend — työkansa, joka sai maksaa veroja kahdelle herralle useinkin samana vuonna ja joka saattoi iloita joka kerran, kun ratsastusparvi karahutti peltojen yli polttamatta taloja ja hävittämättä karjaa — maakansa, jonka täytyi kestää sietämätöntä sortoa ja mielivaltaa — sen minä luulen kiittävän Jumalaa ja Pyhää Olavia kuningas Haakonista ja kuningas Maunusta ja tämän pojista, jotka tukivat rauhaa ja lakeja —"
"Niin. Kyllä minä uskon sinun luulevan niin." Erlend keikahutti päätään. Lauritsa istui katsoen nuorta vävyään — tämä säteili valppautta. Hänen tummat, kiihkeät kasvonsa hehkuivat, kurkku oli kaarella hoikassa, ruskeassa kaulassa. Sitten isä vilkaisi tyttäreensä. Kristiina oli päästänyt työnsä vaipumaan syliin ja seurasi tarkkaavaisesti miesten puhetta.
"Oletko sinä niin varma siitä, että talonpojat ja muu rahvas ajattelevat tuohon tapaan kiittäen nykyistä järjestystä? On totta, että heillä on ollut useinkin kovat ajat — ennen vanhaan, kun kuninkaat ja vastakuninkaat ratsastivat sotajoukkoineen läpi maan. Tiedän heidän vielä muistavan sen ajan, jolloin heidän täytyi paeta tunturille karjoineen, vaimoineen ja lapsineen, kartanoitten loimutessa ilmitulessa laaksojen pohjalla. Olen kuullut heidän puhuvan siitä. Mutta tiedän heidän myös muistavan toisenkin seikan — että heidän omat isänsä olivat mukana joukoissa; emme me taistelleet vallasta yksin, Erling, talonpoikien pojat olivat mukana myös — ja sattui joskus, että heille annettiin meidän perintötilamme. Sellaista ei tapahdu lakien vallitessa maassa, että skidanilaisen huoranaisen poika, joka ei tiedä isänsä nimeä, saa lääninherran lesken ja omaisuuden, kuten sai Reidar Darre — hänen jälkeläisensä olisi kelvannut sinun tyttäresi mieheksi, Lauritsa, ja nyt hän on naimisissa sinun vaimosi veljentyttären kanssa, Erling. Meillä on nyt laki ja järjestys maassa, mutta talonpoikien maa joutuu meidän käsiimme — en tiedä mistä se johtuu, mutta se tapahtuu lakien suojassa. Mitä enemmän oikeus vallitsee, sitä nopeammin he kadottavat sana- ja määräämisvallan valtakunnan asioissa, samoin omissa asioissaan. Ja tämän, Erling, tietää rahvas myös! Ehei, älkää olko liian varmoja siitä, ettei maakansa kaipaa uudelleen aikoja, jolloin se saattoi kadottaa talonsa tulen ja väkivallan uhrina, — mutta myös voittaa aseilla paremmin kuin oikeudella —"
Lauritsa nyökkäsi.
"Ei Erlend ole aivan väärässä", sanoi hän hiljaa.
Mutta Erling Vidkuninpoika nousi:
"Uskon kyllä, että kansa muistaa paremmin ne harvat miehet, jotka nousivat alhaisista oloista herroiksi — miekkavallan aikana — kuin ne lukemattoman monet, jotka joutuivat synkkään perikatoon ja kurjuuteen. Eikä kuitenkaan kukaan ollut kovempi herra köyhille kuin nämä — luulen vanhan puheenparren — 'suvusta suurin harmi' — johtuneen juuri heistä. Miehen täytyy syntyä herraksi, muuten hänestä tulee kova herra. Mutta kun hän on kasvanut lapsena renkien ja palvelusnaisten parissa, silloin hän ymmärtää, että ilman alhaista kansaa me olemme monessa suhteessa avuttomat kuin lapset ja että meidän tulisi puolestamme palvella heitä tiedoillamme ja suojella heitä ritariston avulla. Yksikään valtakunta ei ole pysynyt pystyssä ilman mahtimiehiä, jotka ovat voineet ja tahtoneet turvata vallallaan pienempäin oikeutta."
"Sinä voisit kilpailla veljeni kanssa puhetaidossa, Erling", sanoi Erlend nauraen. "Mutta minä luulen ulkotrøndilaisten pitäneen enemmän meistä herroistaan entisaikaan, jolloin veimme heidän poikansa taisteluretkille, jolloin veremme sekoittui heidän vereensä tantereella ja jolloin hajotimme muureja ja riehuimme kilvan vuokramiestemme kanssa. — Siinä kuulet, Kristiina, että minä toisinaan nukun toinen korva auki Sira Eilivin lukiessa ääneen suuria kirjojaan."
"Tavara, joka on vääryydellä saatu, ei joudu kolmannen perijän käsiin", sanoi Lauritsa Bjørgulfinpoika. "Etkö ole kuullut sitä, Erlend?"