"En minä usko herra Ivarin tekevän sellaista", sanoi Erling Vidkuninpoika. "Ja Munan", hän liikautti huuliaan, "on niin viisas, että ymmärtää pysyä poissa — hän pelkää muuten käyvän liian selvästi ilmi, minkä verran Munan Baardinpoika merkitsee." He nauroivat molemmat. "Siinä on se hankala paikka — niin, tehän sen tiedätte paremmin kuin minä, te Lauritsa Laamanninpoika, jonka suku ja heimo on siellä, että nuo Ruotsin herrat eivät tahdo katsoa meidän ritaristoamme oikein yhdenarvoiseksi omansa kanssa. Nyt ei meiltä saisi puuttua ketään sellaista, jolla on arvoa ja rikkautta — meillä ei olisi varaa jättää Erlendin kaltaista miestä istumaan kotiin leikkimään vaimonsa kanssa ja hoitamaan tilojaan — miten hoitanee niitä", lisäsi hän nähtyään Lauritsan ilmeen.
Lauritsa hymyili vähän.
"Mutta jos te luulette, ettei ole viisasta ahdistaa Erlendiä liiaksi puolellemme, niin luovun siitä."
"Minä luulen, hyvä herra", sanoi Lauritsa, "että Erlendistä on oleva enemmän hyötyä tällä seudulla. Voi olla mahdollista — kuten itse sanoitte —, että tämä hanke saa osakseen vastustusta Namdalseidin eteläpuolella — jossa ajatellaan oltavan turvassa venäläisiltä. Ehkä Erlendissä olisi miestä kääntämään ihmisten ajatukset toiselle tolalle näissä asioissa —"
"Hän on niin hiton hölläsuinen", pääsi herra Erlingin huulilta.
Lauritsa vastasi hymyillen:
"Ehkäpä eräällä taholla ymmärrettäisiin paremmin sellaista kieltä kuin — taitavampien miesten puhetta." He katsoivat jälleen toisiinsa ja molemmat purskahtivat nauruun. "Mutta kaikitenkin — hän voi saattaa aikaan enemmän vahinkoa kuin hyötyä, jos lähtisi etelään ja yltyisi liian kovaääniseksi —"
"Niin, ellette te voi taltuttaa häntä —"
"Minä en voi vaikuttaa häneen ainakaan muuta kuin siihen asti, jolloin hän tapaa sellaisia lintuja, joiden parissa on tottunut lentämään — vävyni ja minä olemme liian erilaiset."
Erlend tuli heidän luokseen pihan ylälaitaan: