"Herra varjele — laskitko sinä siis äsken leikkiä? Minä ymmärsin sinun puhuneen täyttä totta koko illan — no, yhtäkaikki, puhukaamme siis täyttä totta — kerro minulle kaikki, sukulaismies!"
* * * * *
Kristiina nukkui lapsi rinnallaan Erlendin tullessa pikkutupaan. Erlend pisti päreen lieden hiilien sekaan ja valaisi sillä noita kahta, jääden katsomaan heitä pitkäksi aikaa.
Miten kaunis hänen vaimonsa oli — ja kaunis oli heidän poikansakin. Kristiina oli vain niin uninen iltaisin tätä nykyä — heti kun hän oli paneutunut pitkäkseen ja saanut pojan viereensä, nukkuivat molemmat. Erlend veti suutaan nauruun ja heitti lastun takaisin tuleen. Sitten hän riisuutui hitaasti.
Hän oli pääsevä pohjoiseen keväällä Margygrenillä — kolme neljä sotalaivaa matkassaan. Haftor Graut oli määrätty kolmen haaløygalaislaivan päälliköksi — mutta Haftorilla ei ollut lainkaan kokemusta, hänet hän kyllä taivuttaisi niinkuin itse tahtoi, hän ymmärsi itse saavansa hallita. Sillä pelkurilta tai nahjukselta ei Haftor ainakaan näyttänyt. Erlend oikaisihe ja hymyili pimeässä. Hän oli ajatellut hankkia miehistön Margygrenille Møresta. Mutta oli tälläkin seudulla ja Birgsissä rohkeita, reippaita poikia — hän saisi valita mielensä mukaan.
Hän oli ollut naimisissa hiukan yli vuoden. Ensin lapsensynnytys, sitten katumuksenteko sekä paastot, ja nyt poika, poika, yöt päivät vain poika. Ja kuitenkin — sama herttainen, nuori Kristiina hän oli yhä — kun hänet sai unohtamaan hetkeksi papin puheet ja tuon ahnaan imeväisen.
Hän suuteli Kristiinan olkaa, mutta toinen ei herännyt. Nukkukoon, raukka — olihan hänellä niin paljon ajattelemista nyt yöllä. Erlend kääntyi häneen selin ja makasi tuijottaen tupaan päin; sieltä kiilsi pieni hehkuva hiilensilmä liedellä. Hänen olisi pitänyt nousta peittämään tuhka — mutta hän ei viitsinyt.
Kuohuen heräsivät nuoruuden muistot. Hän näki tärisevän laivankeulan pysähtyvän silmänräpäykseksi vastaanvyöryvän aallon edessä — sitten vesi loiskahti yli kannen. Kuului myrskyn ja aaltojen valtava kohu niiden syöstessä alusta vastaan, ja mastonhuippu keikkui hurjasti kiitävien pilvien lomassa. He olivat olleet jossakin Hallandin rannikolla. Erlend tunsi kyynelten kohoavan silmiinsä mielenliikutuksesta. Hän ei ollut itse tiennyt, miten nämä velttoudessa vietetyt vuodet olivat kiusanneet häntä.
Seuraavana aamuna seisoivat Lauritsa Bjørgulfinpoika ja Erling Vidkuninpoika pihalla katsellen Erlendin hevosia, jotka juoksivat irrallaan aidan takana,
"Jos nyt Erlend lähtee mukanamme neuvotteluihin", sanoi Lauritsa, "luulen hänen arvonsa ja syntyperänsä vaativan häntä astumaan ensimmäisten riviin, koska hän on kuninkaan ja tämän äidin sukulainen. Mutta luuletteko, herra Erling, voivanne luottaa siihen, etteivät hänen ajatuksensa näissä asioissa saa häntä kallistumaan toiselle puolelle? Jos Ivar Ogmundinpoika yrittäisi tehdä jonkin vastatarjouksen — Erlend on sukua myös niille miehille, jotka tulevat liittymään Ivar-herraan —"