II
Seuraavana vuonna, eräänä iltana joulunpyhien lopulla, ilmestyivät Kristiina Lauritsantytär ja Orm Erlendinpoika odottamatta mestari Gunnulfin kaupunkiasuntoon.
Oli tuullut ja satanut räntää koko päivän huomenkoitosta alkaen, ja iltapuoleen kiihtyi ilma oikeaksi lumimyrskyksi. Vieraat olivat aivan lumisia astuessaan tupaan, jossa pappi istui väkineen aterialla.
Gunnulf kysyi kauhistuneena, oliko kotona tapahtunut jotakin. Mutta Kristiina pudisti päätään. Hän vastasi langon kysymykseen Erlendin olevan pidoissa Gelminissä, mutta itse hän oli ollut niin väsynyt, ettei jaksanut lähteä mukaan.
Pappi kummasteli, kuinka Kristiina oli jaksanut ratsastaa kaupunkiin asti — molempien hevoset olivat aivan loppuun ajetut — viimeisellä taipaleella he olivat töin tuskin jaksaneet kamppailla kinosten läpi. Gunnulf lähetti molemmat talon naiset Kristiinan mukaan hankkimaan hänelle kuivia vaatteita. Naiset olivat hänen entinen imettäjänsä ja tämän sisar — muuta naisväkeä ei papin talossa ollut. Itse hän otti haltuunsa veljenpojan. Orm sanoi:
"Kristiina on luullakseni sairas. Minä sanoin siitä isälle, mutta hän suuttui —"
Kristiina oli ollut aivan suunniltaan viime ajat, kertoi poika. Orm ei ymmärtänyt, mitä se oli. Hän ei muistanut kumpi heistä, Kristiinako vai hän, oli keksinyt, että he voisivat lähteä tänne — Kristiina oli tainnut sanoa ensiksi, että hän kaipasi niin Kristuksen-kirkkoa, ja Orm oli silloin sanonut, että hän tahtoi tulla saattamaan. Ja tänä aamuna, heti isän ratsastettua kotoa, oli Kristiina sitten sanonut, että nyt hän tahtoi lähteä. Orm oli taipunut, vaikka hän huomasi ilman näyttävän uhkaavalta — Kristiinan silmät tekivät hänet levottomaksi.
Gunnulf ajatteli Kristiinan palatessa takaisin sisään, että ne tekivät hänetkin levottomaksi. Hän näytti kauhistuttavan laihalta Ingridin mustassa puvussa, kasvot olivat niinen väriset ja silmät sisään vajonneet ja tummien kehien ympäröimät — katse oli outo ja synkkä.
Gunnulf ei ollut nähnyt häntä kolmeen kuukauteen — siitä pitäen, kun hän oli ollut lapsen kastajaisissa Husabyssä. Kristiina oli ollut silloin hyvinvoivan näköinen levätessään vuoteella juhla-asussa, ja hän oli sanonut tuntevansa itsensä terveeksi — synnytys oli ollut helppo. Ja hän oli pannut kovasti vastaan, kun Ragnfrid Ivarintytär ja Erlend tahtoivat antaa tämän lapsen imettäjälle — hän oli itkenyt ja rukoillut, että hän saisi imettää Bjørgulfin itse. — Toiselle pojalle oli annettu Lauritsan isän nimi.
Pappi kysyi siis ihan ensiksi Bjørgulfia — hän tiesi, ettei Kristiina ollut pitänyt siitä imettäjästäkään, jonka he toimittivat lapselle. Mutta Kristiina sanoi nyt pojan viihtyvän hyvin ja Fridan pitävän hänestä sekä hoitavan lasta paremmin kuin kukaan oli luullut. Entä Nikulaus? kysyi setä. Oliko hän yhtä kaunis kuin ennen? Äidin kasvoille ilmestyi hymyn väike. Naakkve tuli päivä päivältä kauniimmaksi. Ei hän puhunut paljoa, mutta oli muuten joka suhteessa edellä ikäisiään ja niin iso — kukaan ei olisi uskonut hänen olevan vasta toisella vuodella, niin sanoi Gunna-rouvakin.